Olin viimeksikin väsynyt, kun tänne kirjoitin. En tiedä onko se väistynyt välillä ollenkaan. 

Olen ollut aika masentunut ja ahdistunut viime päivinä. Viikonloppuna oli riitaakin. Se lähti siitä, kun olin - niin - henkisesti ja ruumiillisesti jotenkin aivan poikki, ja Armas ryhtyi katsomaan Voice of Finlandin ensimmäisiä jaksoja Ruutu.fi:stä. Hän on sitä useana vuonna tykännyt katsoa, ja liikuttuu!  Ei siinä mitään, että keski-ikäinen äijä liikuttuu kyyneliin nuorten naisten määkyessä televisiossa, ihan vapaasti. Mutta ei sitä sillä tavalla liikuttanut edes omien lasten syntymä, että sikäli pidän sitä hieman omituisena. Toisaalta itsehän liikutun katsellessani, miten koulutetut eläimet tekee niille opetettuja tai itse oppimiaan hienoja asioita...

No, kyllästyin kuuntelemaan sitä maanista itkunsekaista naurua ja mölinää, kun kovaan ääneen kommentoi minulle toiseen huoneeseen "No nyt on hyvä laulaja! Miksei tuolit käänny?" ja sanoin, että menen vinttiin lukemaan. Hän kysyi "häiritsenkö minä sinua?" ja silloin olisi pitänyt vain sanoa että et, ja mennä. Mutta olin liian ärtynyt jo siinä vaiheessa, ja sanoin että olethan sinä aika maaninen ja mölyät. Ei olisi pitänyt. Huutoa, uhriutumista (laitan sen sitten pois! laitoin jo!) mökötystä ja whatnot. Seuraavana päivänä riideltiin taas. Sunnuntaina keskusteltiin maltillisesti. Jostain ainakin. 

Ilman vastausta jäi muun muassa se kysymys, miksi hän syyllistää minua väärin toimimisesta (jos sanon toisinaan juomisesta) alkoholiongelmassa, kun kerran itsekin on sitä mieltä, että pitäisi vähentää/lopettaa. Minä olen syyllinen, jos en sano mitään, ja vielä syyllisempi jos sanon. Väittää minun kyttäävän hänen juomistaan, mutta loukkaantuu sitten, jos en huomaa että hän on ollut monta päivää juomatta. 

Kerroin myös jälleen siitä, että kun minua masentaa, kaipaisin kovasti kunnon rutistusta ja jotain kannustavaa. Hän ei kuulemma ole sellainen. Ei ilmeisesti edes halua yrittää opetella minun takiani. Rakastaa kuulemma kuitenkin, ja välittää. Mutta ei se välittäminen vaan kovin usein tule minulle asti. 

Sitten on tämä huono itsetunto, joka taustalla koko ajan kertoo minulle, etten olekaan sellaisen arvoinen. En voi vaatia ketään tykkäämään itsestäni, välittämään itsestäni, sanomaan itselleni kauniita sanoja, kysymään minulta mitä minulle oikeasti kuuluu ja kuinka voin. Että pitäisi olla kiitollinen siitä, että on joku, jolle kelpaa, joka on jaksanut rinnalla kulkea kaikesta huolimatta ja elättää minua kun minulla on niin pieni eläke. Olisit onnellinen kun kaikki on hyvin. 

En jaksanut edes Pihabongaukseen laskea lintuja. Olisin toki voinut heittää summittaiset määrät linnuista, joita tässä näkyy, mutta se olisi ollut huijausta. 

Huijauksesta vielä - kävelin päiväkävelyllä kiepin hautausmaalla ja mietin taas, että olisinpa uskovainen niin olisi ehkä tunne, että edes joku rakastaa minuakin. Olisi joku, jolta pyytää voimia ja mielen piristymistä ja luottaa siihen, että se niitä toimittaa paluupostissa. Ja muistelin sitä erästä psykologia, joka kysyi että no mikset ala uskovaiseksi, jolle vastasin että se olisi huijausta. Ketä minä sillä huijaisin? Jumalaako, jota en usko olevan olemassakaan? Muita uskovia? Uskomiseen liittyy niin paljon kaikkea negatiivista (nyt etenkin on transasia paljon tapetilla) että mieluummin pidän tämän oman maailmankatsomukseni hiljaa itselläni. En halua liittyä siihen joukkoon, joka on sokaistu Raamatunjakeilla ja tehty empatiakyvyttömäksi mantraahokevaksi zombielaumaksi. 

Yritän ajatella tulossa olevaa kesää ja Siikarannan reissua. Mitään muuta hyvää en tulevaisuudesta keksi odotettavaksi. Pitäisi pyytää keskusteluapua eikä jauhaa asioita mielessään, mutta sekin tuntuu niin raskaalta, ensinnäkin soitella sinne ja selitellä ja odotella viikkotolkulla että saa ehkä ajan jollekin, joka pitää minua vain kyllästyneenä kotirouvana ja ehdottaa Marttoihin liittymistä, ja toisekseen tämä kulkeminen on täältä hevonperseestä oma hommansa sekin. Kunhan maa sulaa ja pääsee taas pyörällä ja potkulaudalla, niin mietin uudelleen. Tosin siinähän se sulan maan aika menee, kun odottaa sitä ensimmäistä aikaa. Ehkä tämä menee ohi omia aikojaan, kuten yleensä aina on mennyt? Lääkärillä käyntikään ei olisi ehkä pahitteeksi. Mutta en jaksa.