Mies toi eilen synttärilahjaksi tulilatvan, johon oli varrellinen sydänkuvio tökättynä, punaisessa rondellassa. Kaunis kukka. Ja kaksi erilaista maitosuklaalevyä. Saatesanoilla, että koska hän ei aamulla viideltä voi lähteä hakemaan minulle synttärilahjaa. Kiitin kauniisti ja halasin ja pussasin ja olin iloinen. Pihalla tapahtui tämä. Kaikki olisi ollut hyvin, jos se olisi jääny siihen, mutta sisällä - ilmeisesti koska en ollut tarpeeksi onnellisen oloinen, alkaa Armas kysellä, että onko se nyt riittävästi. Minkälainen lahjan antaja kysyy lahjan saajalta, että onko lahja tarpeeksi, vai lähdenkö ostamaan lisää?

Äitienpäivä varsin hyvin muistissani sanon, että se on ihan riittävä, juuri se minkä ansaitsenkin. En edes ajatellut sitä sen kummemmaksi, kunhan jotain vastasin, kun kerran kyseltiin tyhmiä. Ei olisi pitänyt. Tietysti Armas loukkaantui siitä. Kun lähdin takaisin ulos jatkamaan pihahommiani, tuli kohta Hippu siihen, että isi ärsyttää, kun se ragee siitä, kuinka hänen olisi nyt tehtävä kortti minulle. Kuulosti siltä, että paha olo mun kommentistani purettiin nyt läsnäolevaan lapseen. Arvatkaa vain, onko kiva odottaa synttäreitä, kun perhe tappelee ympärillä siitä, mitä mulle pitää tehdä ja ostaa? Eikä Armas ole ikinä aiemmin ajatellut, että nyt justiin aamulla pitäisi se lahja siinä olla annettuna. En ole pikkulapsi, joka ei malta nukkuakaan, ja aamulla ryntää pakettiensa kimppuun. Eihän mulla tässäkään tapauksessa olis ollu mitään paketteja aamulla.

No, tein hommani ja menin sisälle, ja kaikki oli ihan ookoo. Keskusteltiin ihan normaalisti kaikenlaisista asioista, minun äskettäisestä ruohonleikkuustani muun muassa. Sellaista normaalia kommunikointia. Hippu lähti salille, Tintti lähti kaverinsa kanssa ulos, otti toisen koirankin. Toinen jäi niin onnettoman näköisenä istumaan ja tuijottamaan, että lähdin sen kanssa sitten ulos. Paluun jälkeen olimme Armaan kanssa pihalla, hän kuvaili ja juttelimme ihan normaalisti. Illan tullen olin vielä tässä koneella, kun Armas lähti nukkumaan, sanoi "tulettehan tekin sitten". Sama värssy melkein joka ilta. Sanoin, kuten olen joskus ennenkin sanonut, että "tottakai, ainahan me ollaan tultu, ollaanko joskus jääty tulematta" ja siitä se sitten räjähti. Kauhea huuto että mikä minua vaivaa, miksei minun kanssa voi puhua mistään, kun aivan sama  mitä hän sanoo niin minä sitä ja tätä. Ihmettelin, mikä nyt. No kaikesta päätellen se, kun en ollut ollut tarpeeksi tyytyväinen hänen lahjaansa. Olisikohan ollut itsellä jonkinlainen omantunnonvaiva sen suhteen, ja kun minä en miestä tarpeeksi hyvitellyt ja taputellut ja kehunut, niin asia kääntyikin minua vastaan. Ja huolimatta päivän monista seesteisistä keskusteluista, minulle ei kuulemma voinut ikinä mitään sanoa.

Kysyin siltä, että milloin viimeksi meillä on ollut kuvatunlaista, että aivan sama mitä hän sanoo niin ei ensin suostunut kertomaan, sitten hänelle kirkastui ja hän otti esimerkiksi parhaillaan käytävänä olevan keskustelun! Ei suostunut yksilöimään, kun kysyin että mikä mättää. Oli vain tarve huutaa kuinka kaikki on minun vikaa kun minä en osaa keskustella tai jotain. Yritti väittää, että sanoin lahjastanikin, että "enhän minä parempaakaan ansaitse" kun varsin hyvin tiesin, mitä olin sanonut ja mitä en. En ruikuttanut marttyyrina, vaikka sellaiseksi hieman tekeydyinkin.

Olin nimittäin aikaisemmin pyytänyt riippumattotelineen (maksaa noin kolme kymppiä) kun tuo toinen omenapuu, jossa riippis on vuosikaudet ollut, on niin laho, että pelkään sen sortuvan taakan alla. Ja olisihan se mukavaa, kun saisi siirrellä riippumaton paikkaa pihalla tarpeen mukaan. Oli unohtunut se toive.

Tuli myös mainituksi se, kun oli kuulemma kysellyt lapsilta, että onko jotain ostettuna ja korttia tehtynä (vihaiseen sävyyn, kuten aiemmin mainitsin Hipun kertoneen) ja sen myötä katsoi hoitaneensa velvollisuutensa, mitä tulee lasten auttamiseen äitinsä synttärijutuissa. Äitienpäiväjutuissa ei ilmeisesti ollut huomannut edes sen vertaa, koska ei itse minua silloin muistanut mitenkään, mutta nyt kun olin pedon herättänyt, niin huomasi lastenkin olemassaolon.

Minä sitten kerroin, kuinka on ihan normaalia toimintaa semmoinen, että isät auttaa lapsiaan a) muistamaan, b) tekemään jotain asian eteen. Miehen mielestä tuon ikäisten pitäisi itse hoitaa jo homma... mahtoikohan hän itse 14-vuotiaana tehdä synttärikorttia äidilleen ja hommata sille lahjaa? Epäilen vahvasti. Itselleen kyllä odotti ja odottaa vieläkin lahjuksia. Tuon ikäisenä. Kerroin, että itse olen jo hyvissä ajoin ennen isänpäivää ja isän syntymäpäivää puhunut lasten kanssa asiasta ja käyttänyt niitä kaupungilla, jos ovat jotain halunneet sille ostaa. Ja yhdessä ja erikseen ostettukin jotain. Armas sanoi, että kun minä en ole sanonut. Ja minä siihen, että ei kaikesta pidä sanoa, jotkut asiat on vain tajuttava itse.

Niin, se ero mainittiin siinä kohtaa, kun minä sanoin, että otetaan ero ja hommaa semmonen akka, joka ei sano ikävästi ja jonka kans voi puhua. Ei se siihen oikein mitään sanonu. Mehän muutenkin puhutaan toistemme ohi. 

Soitti äsken kysyäkseen, onko kaikki hyvin. Jostain syystä puhelun jälkeen vollotin minuutin verran oikein kunnon huutoitkua. Hyvää syntymäpäivää minulle. Draamakuningatar ja itsesäälin mestari.