torstai, 15. elokuu 2019

AAAAaaa

Jahka saan ne isän perunkirjoitukset käytyä, niin koitan varata itselleni jonkinlaista lääkärinaikaa. Ei ole yhtään hyvä, että unet on niin pätkittäisiä, aina väsyttää, aamuisin ei haluaisi nousta - koirat pakottaa, on iloisia kun herään ja nuolee ja heiluttaa häntää ja tallustelee päällä ja haluaa ulos - ja iltaisin ei aina kuitenkaan uni tule. Ja yölläkin välillä valvottaa. On minulla niitä siskon antamia Imovaneja jemmassa pari vielä, mutta en koe normiväsyn olevan niin tiukka paikka, että siihen niitä käyttäisin. 

Ja miten sitä on niin kipeä ja jäykkä vanhus jo viisikymppisenä. Aamuisin portaiden laskeutuminen vintistä on vaivalloista. Joutaisin pois. Miten ihmeessä jaksan taas tulevan talven? Olen fyysisesti ja henkisesti niin väsynyt. Pelkään, että lääkärikin sanoo vain, että masennusta se on, lissää lääkettä. Inhoan niitä sivuoireita, kyllä nekin elämänlaatua huonontaa. Ahdistuksen poistoon ei edes ole mitään lääkettä, mikä ei väsyttäisi tolkuttomasti lisää. On jotenkin käsittämätöntä, että edes voi olla yhtä aikaa ahdistunut ja pohjattoman väsynyt. Ahdistus kun kuitenkin on jonkinlaista levottomuuttakin. Tai suunniltaan oloa. 

 

keskiviikko, 3. heinäkuu 2019

Saako olla ahdistunut?

Jopa nyt ahdistaa. Mahtaako isän kuolema iskeä tälleen jälkijunassa? Kun tosiaan tuntuu vain, että ei isä ole mihinkään kuollut, siellä hän kotona häärii entiseen tapaan ja pitäsiköhän soittaa. Kun olimme katsastamassa isän asuntoa, minulla oli tunne, että hän milloin tahansa tulee ovesta sisään ja kysyy äkäisesti, että mitä olemme tekemässä hänen tavaroilleen. 

Se on varmaan luonnollista, ettei asia uppoa tajuntaan. Isä on kuitenkin ollut olemassa "aina". Koko elämäni ajan. Siellä taustalla suurimman osan aikaa, koska erosi äidistä kun olin kymmenen korvilla. Ei koskaan vaatinut mitään, mutta oli kuitenkin olemassa, jos tarvitsin. 

Ja ahdistaa se, ettei ole rauhaa olla ja touhuta täällä kotona. Hipun työsuhde purettiin, kun ei täällä olekaan potentiaalisia asiakkaita tarpeeksi eikä Hippu saanut tarpeeksi kauppoja aikaiseksi, joten täällä pienessä kämpässä pyörii sitten itseni lisäksi kaksi aikuista ihmistä lomailemassa... paitsi että Hippu meni miehelään sunnuntaihin asti. Tintti ei tainnut edes hakea kesätöitä. Nukkuu pitkään joka aamu, joten minä en oikeastaan voi alkaa kolistella täällä ennenkuin hän on herännyt, ja siihen mennessä inspiraatio on jo kadonnut ja olen väsynyt ja menen päiväunille. No koirien kanssa saan sentään lenkkeiltyä. 

Kysyin siskoilta, voinko tulla apuun tyhjentämään ja siivoamaan isän asuntoa. Hehän äidinkin asunnon siivosivat, vaikka minä lähempänä asuin. Toki ovat paljon aikaansaavempia kuin minä. Toisaalta on halu pois täältä ahdistavasta kodista, toisaalta sitten ahdistaa ajatus, että jätän tämän kaiken kotiväen niskoille. Mutta haloo minä, täällä on kaksi aikuista naista ja yksi mies pitämässä kotia pystyssä! Eniten ehkä ahdistun ajatuksesta, että toinen koira kaipaa minua niin, että on hieman hankala kotonaolijoille. Kun on niin kamalaa aiheuttaa vaivaa kenellekään. Voisin ottaa koiran mukaan, mutta sitten pitäisi ottaa toinenkin, koska ovat aina olleet yhdessä, ja toinen koira kaipaisi sitten häiritsevästi siskoaan. Ja kahden koiran kanssa junassa/bussissa matkustaminen on kohtuullisen vaikeaa. Autolla en sinne lähde, ensinnäkin kotonaolijat tarvitsevat sitä ja toisekseen se pitäisi korjauttaa ennen yhtään pidempää reissua. Putkikin putoaa kohta tielle. 

Sairaalassa isän vuoteen äärellä ollessani ajattelin, että isällä on enemmän elämänhalua kuin minulla, jos olisi mahdollista niin ottaisin isän syövän ja menisin hänen sijastaan manan majoille. Muitakin ajatuksia oli, vielä sopimattomampia. Sellaisia mitä tulee, kun katsoo toisen kipua ja kärsimystä, eikä sille voi eikä saa tehdä mitään, että se loppuisi. 

Se ahdistus, mikä tulee aikuisten lasten läsnäolosta lienee jonkinlainen biologiankin sanelema reaktio... siihen kai se perustuu, että aikuiseksi tultuaan lapset muuttavat kotoa pois - ärtyminen molemmin puolin. Ihania ja rakkaita lapsia toki, ja tullaan mainiosti toimeen keskenämme, eikä heillä ole kuulemma mitään kiirettä muuttaa pois, eikä meillä ole kiirettä työntää heitä maailmalle. Mitenkä nyt työttömät opiskelijat edes eläisi maailmassa. En tietenkään ääneen mainitse ahdistuksestani. On sitä ollut vuosien varrella paljonkin, ei se ole sidoksissa vain tähän hetkeen... nyt vain "lapset" ovat niin isoja, että vievät aikuisen ihmisen tilan aikuisen ihmisen tavaroineen, niitä ei voi enää istuttaa sylissä eikä ne viihdy lattialla tai omassa huoneessaan leikkimässä. Ovat ikäänkuin valtaamassa minun elintilaani. Nimenomaan minun, koska mies kyllä huolehtii omasta elintilastaan kyselemättä lupia. Itse olen uhrautuvampaa sorttia. Istun sitten lattialla jos en mahdu sohvalle. (Tähän väliin huomautus, että asuntomme virallinen koko on 48 neliötä.) Mies myös enemmän kyseenalaistaa sen, että täysi-ikäiset ihmiset makaa kotona piereskelemässä eikä tee töitä. Hipun opiskelemalta alalta löytyis kyllä hanttihommia, mutta ne on viikonloppu- ja yötöitä, ja Hippu ei halua semmoisia. Voidaan kysyä, miksi hän ylipäätään alaa opiskelee... 

tiistai, 18. kesäkuu 2019

Juomisesta

Armas on kaikkien alkoholistien tavoin aina vihainen, jos sanallakaan puutun hänen juomisiinsa. Joskus jopa käyttää sitä sanomistani syynä juomiselle - sekin on alkoholistien tapa, syyllistää muita omasta juomisestaan. Minä muka kuulemma "aina sanon" ja kyttään. 

Olen viime aikoina alkanut huolestua enemmän herran maksasta - triglyseridit ja glutamyylitransferaasi oli koholla viimeisimmissä tuloksissa, ja onhan ne maksa-arvot ollu aiemminkin jo sillä mallilla, että työterveyshoitaja oli asiasta sanonut. Armas väitti kertoneensa minulle, vaikkei ollut kertonut. Miksi olisikaan kertonut, minähän olisin saanut vain lisää vettä myllyyni sellaisesta. 

Nyt huhtikuussa kaksi viikkoa ja nyt viimeiset kaksi viikkoa laitoin ylös kaikki ostetut oluet. Väkeviä naukkuja en laskenut, ei ole sellaiseen mahdollisuuttakaan. Eilen laitoin kaiken paperille ja illalla otin asian puheeksi, kysyin tietääkö itse, paljonko juo, montako annosta viikossa. Sanoi hitunen ylimielisyyttä äänessään, että tietysti tietää. Joutui kuitenkin miettimään hetken, ja sitten sanoi että kolmisenkymmentä annosta viikossa. Esitin laskelmani ensin menneiltä kahdelta viikolta, 43-48 annosta per viikko keskimäärin (vaikea sanoa kun oltiin festareilla, että paljonko joi siellä; ainakin yhtenä iltana veti kunnon kännit), olin varautunut puolustukseen "kun oli loma" että ei se maksa erottele, onko annos juotu lomalla vai arkena, vauriot on samanlaiset silti. Ja siihen sitten kerroin, että satunnainen kaksiviikkoinen aiemmin tuotti tulokseksi 38 annosta per viikko. Eli alakanttiin arvioi itse, vaikka minun laskelmissani ei tosiaan ole noita jallupaukkujakaan, jotka tulee oluiden lisäksi ajoittain.

Siihen loppui sitten puhuminen taas. Sanoin, että en voi keskustella tästä asiasta yksinäni, tiuski että no mitä hänen pitäisi sanoa, ehdotin vuorosanoikseen että "täytyy vähentää" tai jotain vastaavaa. Aina hän mykistyy, kun hänen argumenttinsa loppuvat tai osoitetaan paikkansapitämättömäksi. Armas vain sairastuu kohta tuota menoa, ja sitten meitä on kaksi työkyvytöntä taloudessa, joka on piipunhattua myöten veloissa. Mutta se taloudellinen romahdushan on vain ajan kysymys, kyllä se sieltä tulee ennemmin tai myöhemmin. 

keskiviikko, 12. joulukuu 2018

Mustasukkainen nahjus jatkaa

Vanha juttu, mutta kuulin eilen sattumoisin, että sinne erääseen musiikkitapahtumaan, mihin Armas meni Hipun ja Tintin kanssa, oli tullut myös se Armaan silloinen mesettelykaveri. Jonka takia erokin meinasi tulla. Tämä asia ei ollut minulla tiedossa aiemmin, luulin etteivät olleet tavanneet. No, ei ole ainakaan tauteja tullut tuliaisina, joten samapa tuo. Ei sillä ole enää tässä vaiheessa väliä. Mielenkiintoinen tieto joka tapauksessa, kun Armas on ollut kertovinaan asiasta kaiken. 

Silloin kriisiaikoina, kun päätettiin jatkaa (ja onneksi jatkettiin, oltais oltu sen mädän katon kanssa kusessa, jos/kun olisi talo myyty) laitoin seuraavan tilinpäätösajankohdan ensi vuodelle, kun Tintti täyttää 18. Asiathan on tässä välissä muuttuneet, velkaa on kertynyt niin, että yksin ei enää pärjää, joten vähän pakko jatkaa jos aikoo luottotietonsa säilyttää. Ja ihan mukavaa meillä nyt on ollutkin, eipä sillä. Aivan totaalisen erilaista kuin vuonna 2015, käsittämätöntä että olen jaksanut senkin ajan läpi. Oli aika hirveää lukea noita juttuja, ja varsinkin kommentteja. Viiltävän oikeassa olevia, mutta auttoivat minua jaksamaan ja pitämään päätäni pystyssä. Kiitos asianosaisille!

Ja miten selkeät kaikki merkit oli. Kärttyisyys, poissaolevuus, puhelimessa roikkuminen, suuttumisella vastaaminen minun pieniinkin epäilyihini. Olisi pitänyt ratsata se puhelin silloin, eikä odottaa että äijä sammuu läppärin eteen. Ehkä vain en halunnut uskoa. Oli kuitenkin luvannut jo moneen kertaan, ettei tee sitä. Mutta mihinkä se koira karvoistaan, joten koiran vaimolla on tarve toisinaan tarkistaa, missä mennään ja mitä on odotettavissa. 

lauantai, 8. joulukuu 2018

Mustasukkaisen ihmisen mietteitä

Armaalla oli pikkujoulut tässä taannoin, ja tällä kertaa ei edes kysellyt, mitä mieltä olen, tai miettinyt, menisikö vai ei. Toisinaan on jättänyt väliin, toisinaan käynyt vain syömässä ja tullut itse autolla kotiin. Nyt pyysi kyytiä, ja lupasin - vaikka pitkin hampain, kun taas oli ilmaista viinaa tarjolla. Sovittiin, että tietyn kellonajan yli jos menee, tulee taksilla. Ollaan ennenkin tehty silleen, ja aina on mennyt yli sen kellonajan. Nukun tosi huonosti aina niinä öinä, ja jos päästän päähäni ajatuksia, ei niistä tule loppua. Nyt kieltäydyin ajattelemasta koko asiaa, luin kirjaa sängyssä kauan ja nukuin hyvin - kaksi tuntia. Sitten heräsin yhden maissa, oli pakko ottaa se viimeinen, vuosia vanha nukahtamislääkkeen puolikas, koska tiesin kokemuksesta, että uni ei tule kun pahin väsymys on nukuttu pois. 

Neljän jälkeen könysi kotiin, hoki "mikä reissu!" muttei kertonut enempää. Jouduin siirtymään sohvalle loppuaamuksi, kun viinanlöyhkä oli karmea. 

Mutta en ollut pätkääkään mustasukkainen! En yhtään epäillyt kertomusta illan kulusta ja kaikki oli ihan hyvin. Johtuiko se siitä, että en vain päästänyt niitä ajatuksia "mitä voisi tapahtua" päähäni, vai enkö vain välitä enää? 

Välitän kyllä, ja olen sen verran mustasukkainenkin, että naisenvaistot heräsivät jokin aika sitten, kun Armas puhui että parturiin pitäisi mennä, vaikka minun nähdäkseni siihen ei ollut tarvetta... yleensä antaa kasvaa paljon pidemmäksi välillä ja aina, kun on käynyt tiuhemmin parturissa, on syynä ollut joku nainen. Sitten se parturikäynti kuitenkin jäi ja kun kysyin myöhemmin, niin "ei ollut ehtinyt". Häpeän tekoani, mutta ratsasin Armaan puhelimen, ja yhdistin ajankohdan eräisiin viesteihin, joiden mukaan Armas oli kyydinnyt jotain työkaverinaista, mutta viimeisimmästä kyytitarjouksesta oli kieltäytynyt. Ei sitten tarvinnutkaan näyttää hyvältä. 

Pikkujouluja edeltävä aika oli vähän semmoista kireää Armaan puolelta, äksyili ja oli kylmähkö. Minulla oli olo, että olin "menettänyt yhteyden" häneen. Se on sellainen vaikeasti kuvailtava tunne. Eilen loukkaannuin - toki ihan turhasta, mutta eihän sille voi mitään, jos pahoittaa mielensä, vaikka tietäisikin että se on typerää - siitä, kun Armas jo toistamiseen ajoi minut pois tästä koneelta, kun olin muutaman minuutin ehtinyt istahtaa. En poisajamisesta niinkään, vaan siitä, että hän sanoi "sulla on aikaa istua siinä kun olen töissä". Se kun on edelleenkin minulle hieman arka paikka, ja kuulen tällaiset lausahdukset muodossa "sinä istut päivät pitkät vaan koneella ja minä sentään käyn töissä" vaikkei tietenkään tarkoitus sellainen ollut. Kyllä järki sen sanoo, mutta tunteet sai vallan. Ja syy oli taas minussa, Armas jääräpäisesti oli sitä mieltä, että minä loukkaannuin siksi, kun hän halusi käydä koneella. Vaikka useaan otteeseen sanoin, että se johtui hänen sanoistaan. Ei minulla siinä koneella mitään tärkeää ollut, olisin vain tarkistanut postit, viestit ja vilkaissut onko uutisrintamalla jotain uutta. Kun yritin saada hänet näkemään oman toimintansa, kielsi taas kaiken. Ei kuulemma ajanut minua poiskaan, sanoi vain haluavansa käydä tässä. Sama asia, mutta "ajaa pois" oli väärä sanavalinta. 

Lapsellista kiukkuamista, mutta jotenkin se helpotti oloani. Niin monia asioita olen niellyt ja ohittanut, teki hyvää vähän tuulettaa välillä. Sovinto tehtiin ja sain viimein sen anteeksipyynnönkin.