tiistai, 14. marraskuu 2017

Molemmat haluaa lopettaa koulunkäynnin

Tähän on näköjään tultu minun kasvatustavallani - nuoret eivät ota vastuuta omasta elämästään, vaan kaiken pitäisi olla kivaa ja helppoa. Ei minusta näköjään ole äidiksi ja kasvattajaksi, mutta myöhäistä katua kun paskat on jo housuissa. Olisi pitänyt ankarammin kasvattaa, vaan mitenpä sitä olisi uskaltanut suisidaalista lasta prässätä ja julmasti pakottaa se asioihin, joihin se ei koe pystyvänsä. Ottaa vastuu siitä, että se toteuttaa uhkauksensa ja elää sen asian kanssa loppuelämä. Ei mitenkään. Kunpa joku olisi minulle sanonut 20 vuotta sitten, että pelkällä rakkaudella ei lasta voi kasvattaa, sinulla ei ole rahkeita muuhun ja sinun masennuksesi periytyy ja tarttuu lapsiisi ja pilaa heidänkin elämänsä.

Rakkaudesta tässä vaiheessa ei tunnuta edes välitettävän.

Hippukin on saanut jo helpotusta koulunkäyntiinsä kaksi vuotta, mutta vieläkään ei maita siihen paneutuminen. On vaikeaa eikä ole kivaa.

Tintti nyt valitsi väärin, eikä kuunnellut pätkääkään puheitani, joilla yritin saada hänet ymmärtämään ettei ole järkevää hakea alalle, jolle ei ole yhtään lahjoja, vain siksi että kaveri meni samalle linjalle. Siihen on nyt mennyt rahaakin monta sataa ja ihan turhaan. Aivan kuin sitä rahaa puussa kasvaisi.

Minä en jaksa tukea tarpeeksi nuorison kipuilussa, kun täysi työ on oman itsen koossa pitämisessä. Minäkin haluaisin päästä vastuistani, muuttaa jonnekin pois ja jättää kaikki. Mutta ei niin voi tehdä. 

tiistai, 7. marraskuu 2017

Totuus

Olen heräillyt aamuisin miettimään asioita. Voi kun saisikin pään kytkettyä off -asentoon. 

Se oli hieno asia, että saatiin se kattoremontti järjestymään, eikä tarvinnut muuttaa pois kotoa, mutta nyt en sitten ikinä voi enää tästä lähteä. Viitaten aiemmin kirjoittamiini mietelmiin siitä, etten voi luottaa siihen, että Armas pysyy kanssani, ja että kun vain nuorempikin lapsi täyttää kahdeksantoista, niin olen tavallaan vastuusta vapaa ja sen puolesta voisin muuttaa vaikka Timbuktuun tai Viuvaloon. 

En voi. Aiemmin sanoin, että kun olisi kymppitonni, saisi maksettua vuokravakuudet ja uuden asunnon kalusteet, mutta nyt on niskassa 42 tonnin velat. Yhteisesti Armaan kanssa. Kattoremontti ei toki niin paljoa maksanut, mutta jotta on varaa maksaa kattoremonttia, piti maksaa muita velkoja pois, asuntolaina ja Armaan joku laina. Kulutushumpuukiluotto. Nyt olen siis vastuussa omalta osaltani myös siitä. 

Ikinä koskaan en pysty selviämään yksin, jos Armas päättää heittää henkensä, vammautua tai huvikseen heittäytyä luottotiedottomaksi. Ei näillä eläkkeillä. Ei ilman isoa lottovoittoa. 

Aina voi tietysti unelmoida, mutta aina vaikeammaksi sekin tulee...

perjantai, 20. lokakuu 2017

Psykoosi

Tuttu ihminen on jonkinlaisessa psykoosissa, mutta en ole oikeastaan niin läheisissä väleissä hänen kanssaan, että voisin itse mennä juttusille. En tiedä sitäkään, hoitaako hänen perheensä hänelle apua, vai syyllistävätkö vain. On käyttäytynyt pelottavasti ja aggressiivisesti, mutta tuskin tarpeeksi aggressiivisesti että pakkohoitoon vietäisi. Jo pidemmän aikaa on arvellut naapurin salakuuntelevan, mutta nyt kaikenlaisia muitakin harhoja. Miehensä ylivertaisuuteen luottava vaimonsa on täysillä uskonut nämä salakuuntelujutut, mutta nyt häntä itseäänkin on epäilty murha-aikeista ja muista vastaavista.

En tiedä, voinko tehdä jotain, pitäisikö, vai onko asia "ei kuulu sinulle" -tyyppinen. Jos se mies menee naapurille rähjäämään, niin toki siitä tulee poliisiasia sitten, ja poliisit todennäköisesti toimittavat tarvittaessa hoitoon, mutta jos jätetään yksin (vaimo on viime tietojen mukaan lähtenyt sukuloimaan =karkuun) niin ei ehkä ole hyvä asia. Itsehän psykoosipotilas ei pysty hoitoon hakeutumaan, tai ei näe siihen mitään syytä, koska ei koe olevansa sairas, ja tämä on niin vahvaluonteinen ja itsepäinen ihminen, että voi olla vaikeaa saada hänet uskomaan. 

Vaimonsa soitteli meillekin, että pitäkää ovet lukossa. Ja minä ajattelen vain toisen avuntarvetta.

maanantai, 16. lokakuu 2017

Miten ihmeessä jaksan?

Rinnassa on raskas paino, otsalla on raskas paino, se vetää minua maahan. Riita Tintin kanssa tuntui samalta kuin parin vuoden takainen avioeron uhka. Kuin rakas ihminen olisi kuollut, tai ainakin jättänyt minut. Ainakin henkisesti. Jotain tärkeää on kuollut ainakin. Ei tule koskaan enää takaisin. 

En vain jaksa. Murrosikäisen kanssa pärjäämiseen tarvitsisi ehdottomasti olla täysissä ruumiin ja sielun voimissa, enkä ole. Avun saamisessa itselle kestää viikkoja, eikä sen avun laadustakaan ole mitään takeita. Kuusi viikkoa ja neljä soittoa ennenkuin sain edes ajan mielenterveystoimistoon - en tiedä mikä sen oikea nimi nykyään on, joku "yksikkö" varmaankin - ja sitten siellä suhtauduttiin minuun kuin pitkästyneeseen kotirouvaan, joka kärsii juttuseuran puutteesta.

Olen kai tottunut liian hyvälle, kun psykiatrian yksikössä ihmiset otetaan vakavasti, asiakkailla on diagnoosi ja heitä hoidetaan siellä. Ei tarvitse todistella omaa pahaa oloaan. Nyt tarjotaan - tosissaan - lääkkeeksi Marttayhdistystä! Ihmiselle, joka hädin tuskin saa vaatteet aamulla päälle. Jota muut ihmiset lähinnä vituttaa. Kyllä Martoilla on paikkansa tässä maailmassa ja heitä tarvitaan, mutta he eivät tarvitse itkevää mielenterveyskuntoutujaa. 

Hoitaja sekoitti minut johonkin toiseen ja väitti minun sanoneen että teen käsitöitä (en ollut ottanut asiaa puheeksi) ja siksi kai Marttoja tyrkytti. Kerroin kyllä, että minua ei nykyisin enää huvita tehdä edes käsitöitä, mutta ei se häntä hidastanut. 

Olisi tietysti pitänyt jo aiemmin yrittää saada lääkärinaika, mutta aiemman kokemukseni jälkeen (pyysin kiireetöntä aikaa lääkärille, koska oli kyhmy rinnassa ja pari muutakin vaivaa; ei ollut, pantiin jonoon. Aikaa ei ikinä tullut, oli pudotettu vaivihkaa pois jonosta) en ollut innokas soittelemaan, ennenkuin oli asiantuntijan suositus plakkarissa. Pahaenteisesti minut "laitettiin jonoon" jälleen kerran. Parin viikon päästä voi odottaa sitä aikaa, ja jos sen saa (jos eivät pudota taas jonosta) niin monenko viikon päähän sekin sitten menee... Seuraava vapaa aika martoillahoitajalle oli neljän viikon päähän. Ei vaikuttanut kovin innokkaalta edes jatkamaan käyntejä.

Jos sanotaan vaikka, että kuukauden päästä (optimistisesti) saan ajan lääkärille, ja hän määrää jotain lääkettä, ollaan jo ensi vuoden puolella, ennenkuin mitään vastetta voi odottaa. En tiedä miten jaksan niin kauan. Päivä kerrallaan? 

maanantai, 18. syyskuu 2017

Arki kaataa hautaan

Nyt on taas niin vaikeaa, että tekisi mieli luovuttaa. Äitinä olo, ihmisenä olo, kaikki. Valoa ei näy oikein missään.

Edelliset kattomurheet on tiivistetty sellaiseen lainaan, että vaikka minulla olisikin varaa muuttaa pois täältä vuokrakämppään, en pystyisi sitten maksamaan niitä lainoja. Armaskaan ei pystyisi, saattaisi antaa luottotietojen mennä ja lainojen ajautua minun maksettavakseni. Milläpä maksaisin vuokria tai muuta elämistä, jos velanmaksu söisi suurimman osan eläkkeestä? Olen siis pääsemättömissä tässä. Mutta onpahan katto pään päällä edes. Toistaiseksi. 

Uudemmat murheet tulee Tintistä. Rikkeensä eivät ole vaikutuksiltaan vakavia, mutta symboliarvo on suuri. Minä luotin häneen, luotin vielä vaikka luottamus oli jo petetty, ja teini paskoi ja kusi luottamukseni päälle ja nauroi räkänaurun päälle. Kuvaannollisesti. Luotin siihen, että sääntöjä noudatetaan, mutta hän katsoo oikeudekseen kävellä niiden yli, koska se palvelee hänen päämääriään paremmin. Kotiin ei voi tulla, kun täällä huudetaan. Kuulemma. 

Hän voisi kokeilla hetken elämää, joka olisi oikeasti kamalaa. Asuisi vaikka hetken perheessä, missä kukaan ei kuljettaisi häntä autolla, kun ei jaksa kävellä/pyöräillä kolmea kilometriä tai haluaisi mennä kuvaamaan junan sadan kilometrin päässä. Missä humalaiset tappelisi yökaudet ettei voi nukkua, missä hakataan vaimot ja lapset ja ajetaan ne pakoon, missä ei olisi ruokaa kaapissa vaan pelkkää kaljaa, missä vanhat känniäijät tulisi kähmimään kun yrittäisi nukkua, eikä ikinä olisi puhtaita ehjiä vaatteita päälle puettavaksi, ellei itse niitä pesisi ja korjaisi. Saattaisi pitää pienenä sitä, että huudetaan, kun kymmenennen huomautuksen jälkeenkään niitä likavaatteitaan ei saa vietyä pyykkilaatikkoon. Emme kuulemma ymmärrä häntä. Ehkä emme, ehkä ymmärrämme, mutta hän ei ymmärrä sitä, että oma osuutensa kuuluu jokaisen tehdä ja vastuunsa kantaa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Ja ne seuraukset. 

Toki itsellenikin saattaisi tehdä hyvää kokeilla kamalaa elämää, niin tämä nykyinen ei tuntuisi niin masentavalta. Nukkua vaikka sillan alla muutama viikko.

Valvoin yöllä ja murehdin, ja asia suureni kamalaksi mustaksi seinäksi, joka kaatuu päälle. Olen niin loukkaantunut ja pettynyt, yöllä taannuin varmasti lapsen tasolle loukkaannuksissani, mutta onneksi aamulla oli aikuinen taas vallitsevana. Nolo olen myös, häpeän hyväuskoisuuttani. Minusta tehtiin narri. Kaiken lisäksi, jos ei olisi ollut paria pientä yksityiskohtaa, koko huijausepisodi olisi jäänyt meiltä vanhemmilta pimentoon. Olisi oikeastaan voinut jäädäkin, niin ei tarvitsisi nyt tässä itkeä. Kun nuoret olisivat olleet hieman tarkempia. Ajattelemattomuus kostautui.

Ja olin niin iloinenkin siitä, kun Tintti oli niin iloinen - vähänpä tiesin, mistä iloisuus johtui. Siitä odotettavissaolevasta kivasta, joka huijauksella ja sääntöjen yli kävelemisellä aiottiin saavuttaa. Ikävä juttu, että unohti kameran, joka kuvaa pihaporttia, ja paljastui. Toinen huijaus (joka johtui rangaistuksen pelosta, kun jäi ensimmäisestä kiinni) meni puihin toisesta syystä. Mehän siis Armaan kanssa oltiin poissa kotoa viikonloppu, ja hiiret hyppivät pöydillä kissan poissaollessa. Olen keinoton. Voimaton.