torstai, 30. joulukuu 2021

Prle

Tappelin poninhännän kanssa ulos lähtiessä, oli jo kuumakin kaikki vaatteet päällä ja piti ruveta siinä sitten repimään vielä tukastakin. Liikaa kaikkea pientä ja kiroilin siinä sitten, että miksi elämän pitää olla näin vaikeaa... tajusin kuitenkin yhtäkkiä miten älytöntä se on ja aloin saarnata itselleni että tämän helpompaa elämää ei voi ihmisellä juuri olla. 

Miksi sitten on koko ajan niin paha olla? Niin väsynyt, että haluaisi kuolla kun ei jaksa elää. Miksi helppo elämä on henkisesti niin raskasta? Mikään ei tuota iloa, paitsi ehkä koirat ja syöminen ajoittain, pilkahtelevasti. Ja ulkoilu.

Tänäänkin se vain jäi niin lyhyeksi, kun sydänvikainen koira ei halunnut tai jaksanut kävellä. Olisin voinut muuten heittää koirat kotiin ja tehdä itse lisälenkin, mutta muistin että lääkkeet on ottamatta ja lisäksi koiralla ripuli ja sillekin piti antaa lääkettä. 

Pikkuasiat ahdistaa ja raivostuttaa ja kädet alkaa vapista. Itselleni olen vihainen ja raivoissani. 

Armas lupasi pitää tipattoman tammikuun, sekin tuottaa iloa - on jotain kivaa odotettavissa. Tai en tiedä onko se niin kivaakaan, kärttyinen ukko, mutta ainakin "anti-ikävää" kun ei tarvitse katsella juomista. Tiedän, että helmikuussa harmittaa sitten senkin edestä, kun se taas alkaa. 

Sain muuten häneltä joululahjaksi (jo toisena jouluna peräkkäin) pipon - en pidä pipoista enkä juuri käytä niitä, pidän korvaläppiä ja kylmemmillä/tuulisilla talvikeleillä sellasta korville menevää lippahattua. Ei ole sitten 25 vuoden aikana huomannut, etten ole pipoihmisiä. Se aina nousee varsinkin niskasta, luistaa pitkässä tukassa ja kutisee. Olen yrittänyt hänen mielikseen opetella pipoilemaan. 

Aina yritän miellyttää. Puhuin ennen joulua että en halua mitään tarpeettomia lahjoja, minulle riittää se yksi vähän arvokkaampi, mikä jo häneltä sain. No heti oltiin otsa kurtussa syyttävästi että onko hänellä tapana ostella tarpeettomia... en halunnut pahoittaa mieltään ja vastasin jotain ympäripyöreää. Näyttelin toki sujuvasti ilahtunutta, mutta olisi kiva kun lahja olisi mietitty, eikä vain raapaistu kaupan hyllyltä jotain geneeristä pakettiin laitettavaa. 

Niin me eukot ollaan erilaisia; anoppi taas on sellainen, ettei halua lahjaksi mitään käytännöllistä. Itse ilahtuisin kunnon paistinpannusta enemmän kuin korusta. Pannua käytän, koruja juurikaan en. Mutta ostin kyllä nyt itselleni Jeffree Starin huulipunan, vaikka en ole meikkaajatyyppiäkään. Nyt olen laittanut huulipunaa lenkille lähtiessänikin. Ja uuden pipon päähän, vaikkei se sovi millään lailla muuhun vaatetukseen. Vaaleanpunainen ainoreinopipo, kun takit on tummansinistä tai oranssia.

 

perjantai, 26. maaliskuu 2021

Aina vaan tätä samaa

Hähäh, löysinpäs tänne takaisin! Ette vielä päässeet minusta, vaikka itse haluaisin kyllä myös päästä eroon itsestäni.

Väsymys on palannut. Eilinen gynekologikäynti toki varmensi, ettei mitään hätää ole, mutta toisaalta sekoitti minun pääni asiasta lääkitys. Suositteli Estringiä, sen lisäksi laittoi reseptille hormoonilaastaria, kahdenlaista fjöösavoidetta ja lisäksi kirjoitti vielä kolmen käsikauppavoiteen/tabletin/geelin/tms. nimen. Pyörryksissä kaikesta höpötyksestä menin apteekkiin selventämään asioita, niitä kaikkia ei edes kuulu käyttää yhtä aikaa, ei rengasta ja laastaria, ei niitä alakautta annosteltavia juttuja. Onneksi oli fiksu farmaseutti.

Olin tosiaan gynen päivän viimeinen asiakas ja vastaanottoajat myöhässä, niin hänellä oli kai tarve päästä minusta eroon nopeasti. Puhuin verenpaineestakin, hänen mielestään se johtuu jostain muusta kuin hormoonilääkityksestä ja suositteli asian tutkimista, sydänfilmiäkin. Suositteli myös jotain kalliita naisen terveystutkimuksia lääkäriasemilla.

Paine olikin taas eilenillalla ihan järkyttävä (176/102) mutta tänäaamuna taas maltillinen. Soitin jo aiemmin siitä terveyskeskukseen - heillä on supistettu toiminta rokotusten vuoksi, joita ei kyllä nyt anneta kun niiden jakelu on keskeytynyt. Mutta supistus ei silti hellitä. Käskivät vain seurailla ja lähettää seuranta omahoitajalle. 

Hirveä uupumus ja voimattomuus. Eilen laitoin pestyt istuintyynynpäälliset takaisin sohvan kahteen tyynyyn, ja siinä meni voimat niin, että oli mentävä pitkäkseen. Sitten tuli rintakipukin, ja sen lisäksi painon tunne rintaan. Olen ajatellut, että toistuvissa rintakivuissa on varmaan kyse Tietzen syndrooman uusiutumisesta ja siitä, että rustot rasittuu kun nukun aina vasemmalla kyljellä, mutta nyt alkoi tuntua että onkohan tämä sitä. Oli erilaista, mutta ei kestämätöntä. Oli ollut tarkoitus lähteä lenkille tyynynvaihdon jälkeen, mutta en uskaltanut ennenkuin kipu hellitti. Voimat palasivat aiemmin. 

Suhtaudun kyllä aika pitkälle huumorilla näihin hypokondrisiin taipumuksiini, mutta eilen ei naurattanut. 

Ehkä tämä tästä. Toisaalta miksi välittää, ei muutkaan välitä. 

Aamulla surin, kun Armas lähti töihin, että tänne minä vain jään taas, masentuneena tuijottamaan ikkunasta harmaata sumuista loskaista maisemaa. Armas yritti kyllä piristää parhaansa mukaan ja kysellä, mikä mättää. No en minä tiedä, edelleenkään. Joo, kevät on ihana ja joutsenetkin tuli, mutta sisälläni on vielä synkkä syksy. Olen yrittänyt tehdä käsitöitä, niistä joskus saa iloa, mutta pienikin vastoinkäyminen niissä saa raivon pintaan. Aina voisi tehdä villasukkia vaikka lahjoitettavaksi, mutta jos tulee kivat sukat, en halua luopua niistä, ja jos tulee rumat sukat, en kehtaa lahjoittaa niitä. Ja alkaminen on vaikeaa. 

Ulkoilu on aina hyvästä, mutta kun en enää jaksa kävelläkään. Voimat lähtee pienestä lenkistä. Vielä ei ole kuitenkaan rasitusrintakipua. Yhtenä päivänä kävelin vajaan 3 kilometrin lenkin, ja siihen meni TUNTI. Pikkuaskelin laahustamalla. Vähän niinkuin painajaisessa, jossa pitäisi liikkua, ehkä jopa juosta, ja jalat ei vain liiku. 

Olen angstisen kuoreni alla tyhjä. Haluaisin ryömiä jonnekin pimeän koloon ja unohtua sinne. Huomasin että noin vuosi sitten, kun viimeksi tänne katsoin, oli aikalailla samat fiilikset.

tiistai, 25. helmikuu 2020

Miksi???

Eilen illalla lähetin Kaiken Johtajalle (jota ei ole edes olemassa) kysymyksen, miksi potussa olen vielä täällä. Miksei ole tullut fataalia aivotapahtumaa, vatsa-aortan repeämää tai jotain muuta, miksi pitää vain ryömiä tässä paskassa. 

Paskassa, joka on siis vain pääni sisällä. Ulkoiset puitteet on ihan ookoo, mitä nyt rahaa voisi olla enemmän, että pääsisi meren rannalle tai jonnekin, missä ahdistus ehkä hetkeksi vähän helpottaisi. Eikä tarvitsisi aina murehtia "entä jos ja sitten kun". 

Mikään ei tunnu onnistuvan. Kärvistelen pätkäpaastolla, eikä painokaan laske, päinvastoin. Miten sekin on mahdollista, kun ennen olin sellainen iltasyöjä, ja nyt ne napostelut on poissa? Miksi tukka surkastuu, vaikka olen ollut kuukausia kumirenksuttomanakin? Miksi kynnet surkastuu, vaikka syön terveellisesti ja piimax-kuurejakin otan? Miksen voi surkastua pois tästä maailmasta?

maanantai, 24. helmikuu 2020

Misantropia

Hyi että ihmiset tuntuu taas tänään niin vastenmielisiltä. No, Citymarketin kassaneidille hymyilin, kun hän näytti niin murheelliselta, ja ehkä hiukan hymysi takaisin. Mutta persut ja persumieliset ja muut munattomat nillittäjät ja kanssa-autoilijat ja kaikki. Fyi. Pysyn kotona loppupäivän, metsässä ehkä käyn. 

sunnuntai, 9. helmikuu 2020

Paskaa

Mielialalääkeannostus on tapissa, ja silti vaan voisin kuolla. En vain jaksa tätä hyödytöntä elämääni. En jaksaisi hyödyllistäkään, though. Ihmisten kanssa keskusteleminen on hankalaa ja pelottavaa, kun en muista sanoja. Poislukien oma perhe, joka sujuvasti täydentää puheeni. Perhe ♥ joka pärjäisi kyllä hyvin ilman minuakin. Aikuisia ihmisiä kaikki.

Näin viime yönä unta, että tyhjennettiin tätä meidän taloa, ja olin aivan raivona, huusin kaikille rumasti. Herättyäni oli ihan sellainen olo, kuin pitäisi pyytää anteeksi - pyysin anteeksi unessakin, mutta Hippu sanoi että ei anna. 

Eilen Tintti oli krapulassa koko päivän, itse olin kamalan väsynyt kun tultiin kaupungilta (otettiin tytär mukaan sieltä) ja sanoin, että pitäisi tehdä ruoka ja käyttää koirat lenkillä, olisko ketään tekemään jompaakumpaa, mutta kukaan ei tarjoutunut mihinkään. Armas laski vettä pottukattilaan ja laittoi sen liedelle. Sitten meni sohvalle nukkumaan. Tarjoutui tulemaan seuraksi koiralenkille, totesin että ei se minua yhtään auta. Tein siis ruuan, söin ja käytin koirat lenkillä, sillävälin kun Armas kuorsasi sohvalla ja Tintti poti vintissä. Hippu oli töissä. 

Ulkona on paska ilma vaihteeksi. Vesisadetta luvattu enempi vähempi koko päiväksi. 

Sisko kutsui minut lepolomalle, kun kouluilla on talviloma. Hippu meinasi ensin mennä tälle minun siskolle, mutta sitten kun hänen suunnitelmansa varmistui pari päivää sitten, että ei menekään, niin saatoin ruveta itse suunnittelemaan matkaa. Olin jo sopinut Tintin kanssa, että se on kotosalla ainakin osia päivästä, että koirille ei tule niin pitkä päivä yksin. Armas sai tietysti slaagin, alkoi vängätä asiasta. Olisi pitänyt ottaa mukaan Tintti (vaikkei hän edes erityisemmin halunnut) ja koirat, ja sitten kun koirat on mukana, pitää toisella tavalla miettiä kuljetuksiakin, ei voi ottaa junaa jolta sisko ei voi meitä hakea, ja hänen vapaapäivänsä taas menivät vähän hassusti sen suhteen. Sitten Armas alkoi tuumia, että hänkin voisi lähteä, jos käydään viikonloppuna. Mutta hän ei voinut tietää sitä vielä, ja junaliput piti varata ajoissa, kun talvilomalla junat myydään nopeasti täyteen. Ja että voisi ottaa ehkä maanantainkin vapaaksi, mutta ei voinut tietää, ja minulla jo meinasi hermot palaa, kysyin miksi hänen pitää tehdä kaikki aina niin vaikeaksi. Ei HÄN tätä vaikeaksi tee, väitti vastaan. Ostin sitten ne liput, perjantaina jotenkin mennään ja maanantaina tullaan pois. 

Ihmettelin moista mustasukkaisuuden puuskaa taas, ja mietin, onko Armaalla itsellään taas jotain sutinaa jonkun kanssa ja projisoi minuun. Mutta aivan sama. Henkisesti välillä vaan olen niin loppu. Onneksi enimmäkseen ei ole tällaisia mittelöitä. Pitäisi keksiä jotain muuta ajateltavaa, ettei mieli jauhaisi vain sitä, miten väsynyt ja turha olen.