perjantai, 20. lokakuu 2017

Psykoosi

Tuttu ihminen on jonkinlaisessa psykoosissa, mutta en ole oikeastaan niin läheisissä väleissä hänen kanssaan, että voisin itse mennä juttusille. En tiedä sitäkään, hoitaako hänen perheensä hänelle apua, vai syyllistävätkö vain. On käyttäytynyt pelottavasti ja aggressiivisesti, mutta tuskin tarpeeksi aggressiivisesti että pakkohoitoon vietäisi. Jo pidemmän aikaa on arvellut naapurin salakuuntelevan, mutta nyt kaikenlaisia muitakin harhoja. Miehensä ylivertaisuuteen luottava vaimonsa on täysillä uskonut nämä salakuuntelujutut, mutta nyt häntä itseäänkin on epäilty murha-aikeista ja muista vastaavista.

En tiedä, voinko tehdä jotain, pitäisikö, vai onko asia "ei kuulu sinulle" -tyyppinen. Jos se mies menee naapurille rähjäämään, niin toki siitä tulee poliisiasia sitten, ja poliisit todennäköisesti toimittavat tarvittaessa hoitoon, mutta jos jätetään yksin (vaimo on viime tietojen mukaan lähtenyt sukuloimaan =karkuun) niin ei ehkä ole hyvä asia. Itsehän psykoosipotilas ei pysty hoitoon hakeutumaan, tai ei näe siihen mitään syytä, koska ei koe olevansa sairas, ja tämä on niin vahvaluonteinen ja itsepäinen ihminen, että voi olla vaikeaa saada hänet uskomaan. 

Vaimonsa soitteli meillekin, että pitäkää ovet lukossa. Ja minä ajattelen vain toisen avuntarvetta.

maanantai, 16. lokakuu 2017

Miten ihmeessä jaksan?

Rinnassa on raskas paino, otsalla on raskas paino, se vetää minua maahan. Riita Tintin kanssa tuntui samalta kuin parin vuoden takainen avioeron uhka. Kuin rakas ihminen olisi kuollut, tai ainakin jättänyt minut. Ainakin henkisesti. Jotain tärkeää on kuollut ainakin. Ei tule koskaan enää takaisin. 

En vain jaksa. Murrosikäisen kanssa pärjäämiseen tarvitsisi ehdottomasti olla täysissä ruumiin ja sielun voimissa, enkä ole. Avun saamisessa itselle kestää viikkoja, eikä sen avun laadustakaan ole mitään takeita. Kuusi viikkoa ja neljä soittoa ennenkuin sain edes ajan mielenterveystoimistoon - en tiedä mikä sen oikea nimi nykyään on, joku "yksikkö" varmaankin - ja sitten siellä suhtauduttiin minuun kuin pitkästyneeseen kotirouvaan, joka kärsii juttuseuran puutteesta.

Olen kai tottunut liian hyvälle, kun psykiatrian yksikössä ihmiset otetaan vakavasti, asiakkailla on diagnoosi ja heitä hoidetaan siellä. Ei tarvitse todistella omaa pahaa oloaan. Nyt tarjotaan - tosissaan - lääkkeeksi Marttayhdistystä! Ihmiselle, joka hädin tuskin saa vaatteet aamulla päälle. Jota muut ihmiset lähinnä vituttaa. Kyllä Martoilla on paikkansa tässä maailmassa ja heitä tarvitaan, mutta he eivät tarvitse itkevää mielenterveyskuntoutujaa. 

Hoitaja sekoitti minut johonkin toiseen ja väitti minun sanoneen että teen käsitöitä (en ollut ottanut asiaa puheeksi) ja siksi kai Marttoja tyrkytti. Kerroin kyllä, että minua ei nykyisin enää huvita tehdä edes käsitöitä, mutta ei se häntä hidastanut. 

Olisi tietysti pitänyt jo aiemmin yrittää saada lääkärinaika, mutta aiemman kokemukseni jälkeen (pyysin kiireetöntä aikaa lääkärille, koska oli kyhmy rinnassa ja pari muutakin vaivaa; ei ollut, pantiin jonoon. Aikaa ei ikinä tullut, oli pudotettu vaivihkaa pois jonosta) en ollut innokas soittelemaan, ennenkuin oli asiantuntijan suositus plakkarissa. Pahaenteisesti minut "laitettiin jonoon" jälleen kerran. Parin viikon päästä voi odottaa sitä aikaa, ja jos sen saa (jos eivät pudota taas jonosta) niin monenko viikon päähän sekin sitten menee... Seuraava vapaa aika martoillahoitajalle oli neljän viikon päähän. Ei vaikuttanut kovin innokkaalta edes jatkamaan käyntejä.

Jos sanotaan vaikka, että kuukauden päästä (optimistisesti) saan ajan lääkärille, ja hän määrää jotain lääkettä, ollaan jo ensi vuoden puolella, ennenkuin mitään vastetta voi odottaa. En tiedä miten jaksan niin kauan. Päivä kerrallaan? 

maanantai, 18. syyskuu 2017

Arki kaataa hautaan

Nyt on taas niin vaikeaa, että tekisi mieli luovuttaa. Äitinä olo, ihmisenä olo, kaikki. Valoa ei näy oikein missään.

Edelliset kattomurheet on tiivistetty sellaiseen lainaan, että vaikka minulla olisikin varaa muuttaa pois täältä vuokrakämppään, en pystyisi sitten maksamaan niitä lainoja. Armaskaan ei pystyisi, saattaisi antaa luottotietojen mennä ja lainojen ajautua minun maksettavakseni. Milläpä maksaisin vuokria tai muuta elämistä, jos velanmaksu söisi suurimman osan eläkkeestä? Olen siis pääsemättömissä tässä. Mutta onpahan katto pään päällä edes. Toistaiseksi. 

Uudemmat murheet tulee Tintistä. Rikkeensä eivät ole vaikutuksiltaan vakavia, mutta symboliarvo on suuri. Minä luotin häneen, luotin vielä vaikka luottamus oli jo petetty, ja teini paskoi ja kusi luottamukseni päälle ja nauroi räkänaurun päälle. Kuvaannollisesti. Luotin siihen, että sääntöjä noudatetaan, mutta hän katsoo oikeudekseen kävellä niiden yli, koska se palvelee hänen päämääriään paremmin. Kotiin ei voi tulla, kun täällä huudetaan. Kuulemma. 

Hän voisi kokeilla hetken elämää, joka olisi oikeasti kamalaa. Asuisi vaikka hetken perheessä, missä kukaan ei kuljettaisi häntä autolla, kun ei jaksa kävellä/pyöräillä kolmea kilometriä tai haluaisi mennä kuvaamaan junan sadan kilometrin päässä. Missä humalaiset tappelisi yökaudet ettei voi nukkua, missä hakataan vaimot ja lapset ja ajetaan ne pakoon, missä ei olisi ruokaa kaapissa vaan pelkkää kaljaa, missä vanhat känniäijät tulisi kähmimään kun yrittäisi nukkua, eikä ikinä olisi puhtaita ehjiä vaatteita päälle puettavaksi, ellei itse niitä pesisi ja korjaisi. Saattaisi pitää pienenä sitä, että huudetaan, kun kymmenennen huomautuksen jälkeenkään niitä likavaatteitaan ei saa vietyä pyykkilaatikkoon. Emme kuulemma ymmärrä häntä. Ehkä emme, ehkä ymmärrämme, mutta hän ei ymmärrä sitä, että oma osuutensa kuuluu jokaisen tehdä ja vastuunsa kantaa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Ja ne seuraukset. 

Toki itsellenikin saattaisi tehdä hyvää kokeilla kamalaa elämää, niin tämä nykyinen ei tuntuisi niin masentavalta. Nukkua vaikka sillan alla muutama viikko.

Valvoin yöllä ja murehdin, ja asia suureni kamalaksi mustaksi seinäksi, joka kaatuu päälle. Olen niin loukkaantunut ja pettynyt, yöllä taannuin varmasti lapsen tasolle loukkaannuksissani, mutta onneksi aamulla oli aikuinen taas vallitsevana. Nolo olen myös, häpeän hyväuskoisuuttani. Minusta tehtiin narri. Kaiken lisäksi, jos ei olisi ollut paria pientä yksityiskohtaa, koko huijausepisodi olisi jäänyt meiltä vanhemmilta pimentoon. Olisi oikeastaan voinut jäädäkin, niin ei tarvitsisi nyt tässä itkeä. Kun nuoret olisivat olleet hieman tarkempia. Ajattelemattomuus kostautui.

Ja olin niin iloinenkin siitä, kun Tintti oli niin iloinen - vähänpä tiesin, mistä iloisuus johtui. Siitä odotettavissaolevasta kivasta, joka huijauksella ja sääntöjen yli kävelemisellä aiottiin saavuttaa. Ikävä juttu, että unohti kameran, joka kuvaa pihaporttia, ja paljastui. Toinen huijaus (joka johtui rangaistuksen pelosta, kun jäi ensimmäisestä kiinni) meni puihin toisesta syystä. Mehän siis Armaan kanssa oltiin poissa kotoa viikonloppu, ja hiiret hyppivät pöydillä kissan poissaollessa. Olen keinoton. Voimaton.

maanantai, 3. heinäkuu 2017

Rauhan loppu

Olen varmaan kauhea äiti, mutta olisin kepeästi voinut olla vielä toisenkin viikon vaan Armaan kanssa kaksin. Mukavaa ja sopuisaa ollut, ongelmista huolimatta. Ehkä tämä on sitten yksi niistä ylämäistä, mitkä on 21 vuotta sitten sovittu yhdessä kuljettavan.

Kusipäisempi ihminen olisi voinut jättää koko sotkun harteilleni ja vaikka muuttaa pois. Tämä ei, vaan makselee jopa kesäaikaan nähden suuria sähkölaskuja ja likakaivontyhjennyksiä ja yrittää etsiä rahoitusta remonttia varten.

No, lapset siis palaavat huomenna. Sisko halusi minun ostavan junaliput niin, että hän siirtää rahaa tililleni. Ihanaa tietysti, että avittaa, mutta en huomannut ajoissa ajatella, että tilini on lähes tyhjä, ja siskolla eri pankki -> eiväthän rahat ehdi edes tulla kun liput pitää jo ostaa. Piti sitten pyytää miestä laittamaan kolmekymppiä tililleni, se tulee heti kun on sama pankki, vaikka on viikonloppukin. Sisko esitti toiveen junasta - mielestäni vähän oudosti esitti sen tännesaapumisajan eikä lähtöaikaa, mutta ostin liput sitten siihen. 

No, väärin meni. Olisi pitänyt olla myöhäisempi juna. Arvasin, että sisko oli katsonut saapumisajan lähtöajaksi, kun laitoin WhatsAppissa hänelle kuvan juna-aikatauluista. Mutta ei voi nyt enää mitään, ja tällä kertaa en huolinut virhettä niskoilleni. 

Yksi rahoitusyhtiö on varovaisesti lupaillut lainaa. Kyselee vielä miehen työsopimuksia ja edellisen työpaikan työtodistusta, ja minähän en usko mitään, ennenkuin ne rahat on tilillä. Olen katsellut lähikaupungin vuokra-asuntoja, eivätkä ne nyt mitenkään järkyttäviä vuokria siellä pyydä. Puolet Helsingin kaupungin vuokra-asuntojen neliövuokrasta. Että jos joutuu tästä lähtemään. 

tiistai, 27. kesäkuu 2017

Sekava potutusvistaus

Pakko purkaa tätä ahdistusta tänne. Tänään on The Päivä, kun pankista soitetaan laina-asioissa. Puhelinneuvottelu, jonka Armas on sopinut tekevänsä siis ilman minua. Sanoin, että haluan olla mukana, ja hän vain ihmetteli, että no mitenkähän se olisi mahdollista. Kyllä se tietääkseni on mahdollista, että puhelinneuvottelussa on useampia osapuolia, mutta torjuvasti minuun suhtauduttiin. Sanoin, että no koskeehan se nyt minuakin, mutta Armaan mielestä jos hän maksaa lyhennyserät, niin asia ei koske minua. Panttina on siis tämä talo, joka on myös minun kotini. Tosin en tiedä kuinka kauaa.

Kyse on siis siitä, että vajaa parikymmentä vuotta sitten ostettuamme tämän talon, on entinen kylmä vintti eristetty lämpimäksi tilaksi. Silloin on tehty virheitä, joiden takia tuulettuminen on ollut puutteellista, ja tuloksena nyt lahonnut katto. Kaksitoista vuotta sitten tehtiin uusi peltikatto vanhan huopakaton päälle, joka lienee vauhdittanut asiaa, ja sen alta on sitten romahtanut se vanha katto - vain pellit pitävät profiilia pystyssä. Koko katto pitää purkaa ja korjata ja laittaa uusi, kunnollinen tuuletus.

Armas on vaihtanut työpaikkaa hiljattain, ja pankkihan ei hyväksy alle puoli vuotta kestäneitä työsuhteita lainanhakijalla. Vakuutus ei korvaa rakennusvirheitä. Anoppi kieltäytyi takaamasta. Sisko tuntuu yhtä vastahankaiselta, tosin en ole suoraan asiaa kysynyt. Ehdotti vain (mahdollista homeongelmaa ajatellen) meitä muuttamaan väliaikaisesti muualle - aivan kuin meillä olisi jostain repäistä kaiken tämän lisäksi vielä monta sataa euroa kuussa toisen asunnon vuokraan, sähköön ja veteen!

Arvatkaa vain, vituttaako, kun suuri osa siitä lainataakasta, jonka panttina meidän talo on, on Armaan kulutusluottoja, joita hän aika ajoin on kerännyt yhteen ja vaihtanut pankkilainaan. Siis maksanut luotot pois lainalla. Ja sitten tehnyt lisää kulutusluottoja, jotka on taas maksettu pois lainalla, samalla kun on johonkin tarpeelliseen otettu lainaa. Ja aina hieman ylimääräistä johonkin kivaan. 

Viimeksi ehkä pari vuotta sitten kysyi lainaa, jonka ohessa olisi ottanut hieman ylimääräistä mm. käydäkseen hakemassa kaljalastin Virosta. Ei jostain syystä "muistanut" enää edes asiaa. Minä muistan, koska loppujen lopuksi se Virossakäyminen tyrehtyi siihen, kun en suostunut osallistumaan. Tiedän, että nyt himoitsee kuvauskopteria. Puhui eilen, että "voisi sillä lainalla sitten maksaa asuntolainan lopunkin pois" (minä olen maksanut sitä loppuosaa pois reilu parisataa kuussa) ja sanoin vain, että älä jakele lainaa, mitä et ole edes saanut, mitä ei ehkä edes saada. Olen monesti saarnannut, että laina on sitä varten, jos tapahtuu jotain mikä vaatii rahaa enemmän, ei hupia ja kivoja leluja varten. Tai hienoa autoa. Nyt ollaan sitten vastakkain sen tilanteen kanssa, että rahat on käytetty hupiin ja niitä tarvittaisiin todelliseen tarkoitukseen. Miksi ei voi uskoa kun sanotaan, vaan pitää kantapään kautta opetella? Ja nyt samassa paskassa olen kaulaani myöten minäkin. Ja tavallaan myös lapset, heidänkin kotinsa tämä on, tosin eivät ole taloudellisessa vastuussa. Kerran jo jätin rakkaan ihmisen raha- ja alkoholiongelmien takia, ja nyt olen sitten kuitenkin tässä. Silloin ei edes ollut omistusasuntoa, mikä olisi mennyt toisen töppäilyjen takia.

Kysyin, onko suunnitelma B olemassa, ei ole. Sitä pitää kuulemma sitten miettiä. Minä olen sitä mieltä, että jos ei saada lainaa, täytyy jostain raapia edes sen verran rahaa, että saadaan se tuuletus kuntoon, ettei lisävaurioita enää syntyisi. Päätyseinän yläosakin on jo laho, ja sehän vain leviää ja kasvaa se lahon määrä, jos sitä ei pysäytetä. 

Sekin vituttaa, että minä sanoin jo joulukuussa, että meillä on ongelma, mutta siitä viis veisattiin silloin. Ja silloin olisi vielä ollut pitkäaikainen vakituinen työpaikka ja lainaa olisi voinut saada paremmalla todennäköisyydellä, remonttimiehet olisi voinut palkata ajoissa hoitamaan asia, kun nythän niillä on jo kesän kalenterit täynnä. Itse en kuvitellutkaan kiipeäväni huterilla alumiinitikkailla katsomaan tuuletusreiästä, miltä näyttää. Ensinnäkään en tiedä, miltä siellä kuuluisi näyttää ja toisekseen tikkaat tuskin kestävät painoani noin pitkiksi venytettyinä. 

Tänäiltana olen joko helpottunut tai entistäkin ahdistuneempi.