perjantai, 22. joulukuu 2023

Mullon hajalla kengät ja palaa sydän

Pitäisi olla iloinen kun joulukin on tulossa, mutta joku taas ahdistaa aivan sikana niin että toivoisin että minulla olisi edes jotain rauhoittavaa nappia minkä heittäisi ääntä kohti. Nukkuessa ei ahdista, mutta otin jo eilen puolikkaan nukahtamislääkkeen enkä haluaisi niitä peräkkäisinä öinä käyttää. En vain jaksanut kun valvoin vielä puolen yön jälkeen ja katsoin kelloa 01:18 vielä sen nukkulääkkeen ottamisen jälkeenkin. Heräsin kuitenkin vain viiden tunnin unien jälkeen enkä saanut pitkitettyä enää. Päikkärit venyivätkin sitten taas...

Itkukin on koko ajan ihan tuossa silmien takana ja nenäontelossa valmiina tulemaan. Pidän sitä koiran kuolemasta johtuvana suruna, mutta on siinä nyt jotain muutakin. Sen piikkiin se on helppo pistää. Olen miettinyt sitä taas liikaa, ja jossitellut. Vaikka tiedän että se koiran lähtö ei tuon paremmin olisi voinut mennä. Ehkä sen olisi voinut lopettaa hieman aiemmin, mutta kun ei voinut tietää. Ja parempivointisen koiran lopettaminen olisi kuitenkin tuntunut vielä pahemmalta, jos mahdollista. 

No nyt vasta itkettääkin, kun siitä aloin kirjoittaa. Otan sen nukkulääkkeen ja menen sänkyyn kierimään. Hyvää joulua!

 

 

lauantai, 16. joulukuu 2023

Lasten ja humalaisten suusta...

Meillä on mennyt hyvin. Mitä nyt minua masentaa sydämeni valtiaskoiran menetys vieläkin välillä, ja joskus muutkin asiat, mutta sehän on sitä normielämää. Ihmissuhteissa on ollut hyvä tuuli purjeissa.

Kuitenkin on välillä tullut ikävä fiilis, että en saa takaisin sitä, minkä itse sijoitan. Tiedän, että se on tyypillinen läheisriippuvaisen ihmisen tyyli, että mennään vaikka solmuun että saadaan toinen pysymään tyytyväisenä. Olen mennyt solmuun asioissa, joilla ei ole minulle kovin suurta merkitystä, ja jotenkin tuntuu että oikein millään ei ole merkitystä. Paitsi muiden hyvinvoinnilla. 

Tätäkin kirjoittaessa olan yli kurkkii se negatiivinen hahmo kuiskimassa, että ei sinun kuulukaan saada mitään, et ole sen arvoinen. Ja että helpompaa on vain mennä muiden aatosten mukana eikä alkaa vängätä omiaan.

On suukkoja, halauksia, verbaalisia rakkauden ja välittämisen tunnustuksia, jälleennäkemisen iloa - mun puolelta. Toissailtana pienessä huppelissa Armas halasi minua oma-aloitteisesti kertoessaan jännittävänsä erästä työasiaa. Se oli oikein merkillepantavaa. 

Eilen Armas oli enemmän kuin pienessä huppelissa, ihan kunnon jurrissa. Istuin keittiössä ja A. soitti olohuoneessa tietokoneelta musiikkia bändiltä, jota tietää minun inhoavan. En halua olla nipottaja ja määräilijä, ja kestän kyllä yhden huonon kipaleen. Tällä kertaa alkoi soida heti perään toinenkin saman bändin kappale, ja kysyin "onko pakko?" *nauroi* "unohditko että olen täällä?". Ei kuulemma unohtanut. "Teetkö sen sitten ihan tahallasi?" *naurua*

Minun täytyy sanoa, että huono musiikki - eritoten tämän yhtyeen - saa minut ärtymään käsittämättömästi, ja oli ehkä jo tässä vaiheessa se kuuluisa v-käyrä nousussa. Loppujen lopuksi sain kuulla olevani "aina vihainen". Vaikka se nyt varmasti oli vain kännisen örinöitä, niin se jotenkin pisti. Se oli niin väärin! Olen yrittänyt olla niin iloinen ja mukava, mutta sitä ei huomioida mitenkään, ja kun sitten jostain sanon vähän vastaan, niin olenkin "aina vihainen". Mutta mistään tällaisesta ei olisi saanut puhua, koska hän toi kukankin. Niin, sen hyasintin minkä pyysin tuomaan kaupasta. Ilmeisesti sen olisi pitänyt suojata häntä niin, että saa laukoa seurauksitta mitä tahansa.

Minulla ei ole ollut edes mitään syytä olla vihainen viime aikoina, vaikka Armas toki juo mutta ei siitä kannata vihainen olla, ei sellainen mitään auta. Kurjistaa vain ilmapiiriä. Sitäpaitsi jos siitä sanoisin, niin kommentti olis "aina sinä kyttäät minun juomistani". Vaikka en välitä siitä enkä laske sen juomisia, mutta jos erehtyisin sanomaan että olet juonut tänä viikonloppuna 32 tölkkiä olutta, olisi kommentti "aina sinä".

Tuntuu, että elän harhassa, joka romahtaa ennemmin tai myöhemmin.

keskiviikko, 3. toukokuu 2023

Oksennus

Kevään ilo meni sitten taas menojaan. Nyt ensimmäiset ajatukset aamulla on "en jaksa", "en halua". Triptyl 10mg on koeajossa, mitään vaikutusta en huomaa. Ellei sitten ilon häviäminen ole sen ansiota, ja kauhea pullanhimo ja suklaanhimo ja sipsienhimo. Maha on valtava säkki jo ennestään. Sitäpaitsi ilottomuus ja roskaruuanhimo on mulle normi.

Viime viikolla kyllä söin pullaa, kun sitä oli kahvivieraan jäljiltä. Ja keksit söin pois. Ostin sadan gramman suklaalevyn viikonlopuksi. Kaupassa oli sipsitarjous ja mies halusi ostaa, ja niitä nyt on. Söin eilen liikaa niitä. Enkä käynyt lenkillä, kun oli niin viheliäinen ilma; kylmää, sadetta ja tuulta.

 

maanantai, 30. tammikuu 2023

Olisit kiitollinen

Olin viimeksikin väsynyt, kun tänne kirjoitin. En tiedä onko se väistynyt välillä ollenkaan. 

Olen ollut aika masentunut ja ahdistunut viime päivinä. Viikonloppuna oli riitaakin. Se lähti siitä, kun olin - niin - henkisesti ja ruumiillisesti jotenkin aivan poikki, ja Armas ryhtyi katsomaan Voice of Finlandin ensimmäisiä jaksoja Ruutu.fi:stä. Hän on sitä useana vuonna tykännyt katsoa, ja liikuttuu!  Ei siinä mitään, että keski-ikäinen äijä liikuttuu kyyneliin nuorten naisten määkyessä televisiossa, ihan vapaasti. Mutta ei sitä sillä tavalla liikuttanut edes omien lasten syntymä, että sikäli pidän sitä hieman omituisena. Toisaalta itsehän liikutun katsellessani, miten koulutetut eläimet tekee niille opetettuja tai itse oppimiaan hienoja asioita...

No, kyllästyin kuuntelemaan sitä maanista itkunsekaista naurua ja mölinää, kun kovaan ääneen kommentoi minulle toiseen huoneeseen "No nyt on hyvä laulaja! Miksei tuolit käänny?" ja sanoin, että menen vinttiin lukemaan. Hän kysyi "häiritsenkö minä sinua?" ja silloin olisi pitänyt vain sanoa että et, ja mennä. Mutta olin liian ärtynyt jo siinä vaiheessa, ja sanoin että olethan sinä aika maaninen ja mölyät. Ei olisi pitänyt. Huutoa, uhriutumista (laitan sen sitten pois! laitoin jo!) mökötystä ja whatnot. Seuraavana päivänä riideltiin taas. Sunnuntaina keskusteltiin maltillisesti. Jostain ainakin. 

Ilman vastausta jäi muun muassa se kysymys, miksi hän syyllistää minua väärin toimimisesta (jos sanon toisinaan juomisesta) alkoholiongelmassa, kun kerran itsekin on sitä mieltä, että pitäisi vähentää/lopettaa. Minä olen syyllinen, jos en sano mitään, ja vielä syyllisempi jos sanon. Väittää minun kyttäävän hänen juomistaan, mutta loukkaantuu sitten, jos en huomaa että hän on ollut monta päivää juomatta. 

Kerroin myös jälleen siitä, että kun minua masentaa, kaipaisin kovasti kunnon rutistusta ja jotain kannustavaa. Hän ei kuulemma ole sellainen. Ei ilmeisesti edes halua yrittää opetella minun takiani. Rakastaa kuulemma kuitenkin, ja välittää. Mutta ei se välittäminen vaan kovin usein tule minulle asti. 

Sitten on tämä huono itsetunto, joka taustalla koko ajan kertoo minulle, etten olekaan sellaisen arvoinen. En voi vaatia ketään tykkäämään itsestäni, välittämään itsestäni, sanomaan itselleni kauniita sanoja, kysymään minulta mitä minulle oikeasti kuuluu ja kuinka voin. Että pitäisi olla kiitollinen siitä, että on joku, jolle kelpaa, joka on jaksanut rinnalla kulkea kaikesta huolimatta ja elättää minua kun minulla on niin pieni eläke. Olisit onnellinen kun kaikki on hyvin. 

En jaksanut edes Pihabongaukseen laskea lintuja. Olisin toki voinut heittää summittaiset määrät linnuista, joita tässä näkyy, mutta se olisi ollut huijausta. 

Huijauksesta vielä - kävelin päiväkävelyllä kiepin hautausmaalla ja mietin taas, että olisinpa uskovainen niin olisi ehkä tunne, että edes joku rakastaa minuakin. Olisi joku, jolta pyytää voimia ja mielen piristymistä ja luottaa siihen, että se niitä toimittaa paluupostissa. Ja muistelin sitä erästä psykologia, joka kysyi että no mikset ala uskovaiseksi, jolle vastasin että se olisi huijausta. Ketä minä sillä huijaisin? Jumalaako, jota en usko olevan olemassakaan? Muita uskovia? Uskomiseen liittyy niin paljon kaikkea negatiivista (nyt etenkin on transasia paljon tapetilla) että mieluummin pidän tämän oman maailmankatsomukseni hiljaa itselläni. En halua liittyä siihen joukkoon, joka on sokaistu Raamatunjakeilla ja tehty empatiakyvyttömäksi mantraahokevaksi zombielaumaksi. 

Yritän ajatella tulossa olevaa kesää ja Siikarannan reissua. Mitään muuta hyvää en tulevaisuudesta keksi odotettavaksi. Pitäisi pyytää keskusteluapua eikä jauhaa asioita mielessään, mutta sekin tuntuu niin raskaalta, ensinnäkin soitella sinne ja selitellä ja odotella viikkotolkulla että saa ehkä ajan jollekin, joka pitää minua vain kyllästyneenä kotirouvana ja ehdottaa Marttoihin liittymistä, ja toisekseen tämä kulkeminen on täältä hevonperseestä oma hommansa sekin. Kunhan maa sulaa ja pääsee taas pyörällä ja potkulaudalla, niin mietin uudelleen. Tosin siinähän se sulan maan aika menee, kun odottaa sitä ensimmäistä aikaa. Ehkä tämä menee ohi omia aikojaan, kuten yleensä aina on mennyt? Lääkärillä käyntikään ei olisi ehkä pahitteeksi. Mutta en jaksa. 

torstai, 22. joulukuu 2022

En jaksa

Nyt olen väsynyt. Niin väsynyt. Armas juttelee joulusiivouksesta, mutta MINÄ EN JAKSA. Liikun huonosti ja syön huonosti mutta liikaa, nukkumalla tämä väsy ei poistu ja vähän väliä joku paikka on kipeä. Joutaisin pois. 

Ehkä ylihuomiseksi luvattu aurinko piristää, lasten kotiintulo jouluksi, se tieto että päivä pitenee taas.