tiistai, 25. helmikuu 2020

Miksi???

Eilen illalla lähetin Kaiken Johtajalle (jota ei ole edes olemassa) kysymyksen, miksi potussa olen vielä täällä. Miksei ole tullut fataalia aivotapahtumaa, vatsa-aortan repeämää tai jotain muuta, miksi pitää vain ryömiä tässä paskassa. 

Paskassa, joka on siis vain pääni sisällä. Ulkoiset puitteet on ihan ookoo, mitä nyt rahaa voisi olla enemmän, että pääsisi meren rannalle tai jonnekin, missä ahdistus ehkä hetkeksi vähän helpottaisi. Eikä tarvitsisi aina murehtia "entä jos ja sitten kun". 

Mikään ei tunnu onnistuvan. Kärvistelen pätkäpaastolla, eikä painokaan laske, päinvastoin. Miten sekin on mahdollista, kun ennen olin sellainen iltasyöjä, ja nyt ne napostelut on poissa? Miksi tukka surkastuu, vaikka olen ollut kuukausia kumirenksuttomanakin? Miksi kynnet surkastuu, vaikka syön terveellisesti ja piimax-kuurejakin otan? Miksen voi surkastua pois tästä maailmasta?

maanantai, 24. helmikuu 2020

Misantropia

Hyi että ihmiset tuntuu taas tänään niin vastenmielisiltä. No, Citymarketin kassaneidille hymyilin, kun hän näytti niin murheelliselta, ja ehkä hiukan hymysi takaisin. Mutta persut ja persumieliset ja muut munattomat nillittäjät ja kanssa-autoilijat ja kaikki. Fyi. Pysyn kotona loppupäivän, metsässä ehkä käyn. 

sunnuntai, 9. helmikuu 2020

Paskaa

Mielialalääkeannostus on tapissa, ja silti vaan voisin kuolla. En vain jaksa tätä hyödytöntä elämääni. En jaksaisi hyödyllistäkään, though. Ihmisten kanssa keskusteleminen on hankalaa ja pelottavaa, kun en muista sanoja. Poislukien oma perhe, joka sujuvasti täydentää puheeni. Perhe ♥ joka pärjäisi kyllä hyvin ilman minuakin. Aikuisia ihmisiä kaikki.

Näin viime yönä unta, että tyhjennettiin tätä meidän taloa, ja olin aivan raivona, huusin kaikille rumasti. Herättyäni oli ihan sellainen olo, kuin pitäisi pyytää anteeksi - pyysin anteeksi unessakin, mutta Hippu sanoi että ei anna. 

Eilen Tintti oli krapulassa koko päivän, itse olin kamalan väsynyt kun tultiin kaupungilta (otettiin tytär mukaan sieltä) ja sanoin, että pitäisi tehdä ruoka ja käyttää koirat lenkillä, olisko ketään tekemään jompaakumpaa, mutta kukaan ei tarjoutunut mihinkään. Armas laski vettä pottukattilaan ja laittoi sen liedelle. Sitten meni sohvalle nukkumaan. Tarjoutui tulemaan seuraksi koiralenkille, totesin että ei se minua yhtään auta. Tein siis ruuan, söin ja käytin koirat lenkillä, sillävälin kun Armas kuorsasi sohvalla ja Tintti poti vintissä. Hippu oli töissä. 

Ulkona on paska ilma vaihteeksi. Vesisadetta luvattu enempi vähempi koko päiväksi. 

Sisko kutsui minut lepolomalle, kun kouluilla on talviloma. Hippu meinasi ensin mennä tälle minun siskolle, mutta sitten kun hänen suunnitelmansa varmistui pari päivää sitten, että ei menekään, niin saatoin ruveta itse suunnittelemaan matkaa. Olin jo sopinut Tintin kanssa, että se on kotosalla ainakin osia päivästä, että koirille ei tule niin pitkä päivä yksin. Armas sai tietysti slaagin, alkoi vängätä asiasta. Olisi pitänyt ottaa mukaan Tintti (vaikkei hän edes erityisemmin halunnut) ja koirat, ja sitten kun koirat on mukana, pitää toisella tavalla miettiä kuljetuksiakin, ei voi ottaa junaa jolta sisko ei voi meitä hakea, ja hänen vapaapäivänsä taas menivät vähän hassusti sen suhteen. Sitten Armas alkoi tuumia, että hänkin voisi lähteä, jos käydään viikonloppuna. Mutta hän ei voinut tietää sitä vielä, ja junaliput piti varata ajoissa, kun talvilomalla junat myydään nopeasti täyteen. Ja että voisi ottaa ehkä maanantainkin vapaaksi, mutta ei voinut tietää, ja minulla jo meinasi hermot palaa, kysyin miksi hänen pitää tehdä kaikki aina niin vaikeaksi. Ei HÄN tätä vaikeaksi tee, väitti vastaan. Ostin sitten ne liput, perjantaina jotenkin mennään ja maanantaina tullaan pois. 

Ihmettelin moista mustasukkaisuuden puuskaa taas, ja mietin, onko Armaalla itsellään taas jotain sutinaa jonkun kanssa ja projisoi minuun. Mutta aivan sama. Henkisesti välillä vaan olen niin loppu. Onneksi enimmäkseen ei ole tällaisia mittelöitä. Pitäisi keksiä jotain muuta ajateltavaa, ettei mieli jauhaisi vain sitä, miten väsynyt ja turha olen. 

tiistai, 21. tammikuu 2020

Masistelemista

Taas masentaa liikaa. Nostin vähän lääkkeen annostusta. Viikonloppuna valvoin kun Hippu oli Helsingissä ja oli luvattu hakea hänet yöllä, tai siis lähinnä aamuyöllä junalta lähikaupungista, ja kun makasin sängyssä valvoen, kiristyi hartiat ja niska ja kun ne yhden päivän jumitti, niin tuli inha päänsärky. 

Kokeilin ensin kaikki perinteiset - liikunta/ulkoilu, jumppa/jooga, käsikauppalääkkeet, uni, eikä mikään toiminut. Paheni vain. Sitten oli pakko ottaa migreenilääke, ja kun kärvistelin niissä perkeleellisissä haittavaikutuksissa, niin ihan itketti kun oli niin kurja olo ja potutti. Mietin, miten kummassa jaksaa ne ihmiset, joilla on oikeasti kipuja ja pahoinvointia sun muuta kamalaa koko ajan, esimerkiksi jonkun sairauden tai sen hoidon takia. Itse olen valmis kuolemaan jo ihan muutenkin, saati sitten pienten kipujen ja muun paskan kourissa. No, onneksi päänsärky ja samalla myös hartioiden kireys hellitti. Tässä se nähdään, että se on noidankehä; hartiat kiristyy -> pää särkyy -> hartiat kiristyy lisää päänsäryn takia. 

Tämä kurja talvikin on kyllä osasyyllinen; harmaata ja sadetta. Uutisoivat, että harvemmin on tammikuun lämpötilat kuin huonona kesänä, mutta nyt on. Tänään PITÄISI paistaa aurinko, mutta saapa nähdä. Jos paistaa, niin teen pitkän kävelyn metsässä.

tiistai, 14. tammikuu 2020

Pitihän se arvata

Jatkoa eiliseen: Armas kun oli sitä mieltä, että sinne Pinkojien tapahtumaan on mentävä, koska on SOPINUT asiasta sen naisen kanssa. Kärtti minua kysymään siskolta, kävisikö toinen ajankohta. Olisin mieluusti hieman odottanut, koska tunnen Armaan sen verran hyvin, että hän aina pyrkii sotkemaan selvät suunnitelmat, ja niin kävi nytkin. Kun olin siskon kanssa sopinut toisesta ajankohdasta, kertoo Armas iloisesti, että se alkuperäinen sopii sittenkin, kun hän oli keskustellut naisen kanssa. Kun edellisenä päivänä ei voinut puhuakaan siitä mahdollisuudesta, että asiasta edes keskustelisi. En enää suostunut vekslaamisiin, olinhan aavistanut tämän. Monesti on käynyt niin, että suunnitellaan jotain, sitten muutetaan suunnitelmia, sitten palataan entiseen ja lopulta kukaan ei enää tiedä, mitä on sovittu ja mihin ajankohtaan. Saa ite nyt sitten selitellä sille naiselle halutessaan, mitä selittelee. Mutta suututtaa ja ärsyttää silti. 

Kysyin, miksi alkoi sitä sumplia, vaikka aiemmin sanoi ettei voi, kun on SOPINUT, ja kun on uusi ajankohtakin kysytty ja järjestetty. Uhriutui sitten, että hänhän vain kertoi, että se alkuperäinen suunnitelmakin voidaan toteuttaa, eikö se olekaan hyvä asia. Suuttuikin ehkä hiukan, ja siihen se keskustelu jäi, kun en alkanut jankkaamaan.