Ihminen, joka moittii minua epäsosiaaliseksi, kun en anna hänen so called kaverinsa tulla meille ryyppäämään, kun olen kotosalla, ei sitten itse saanut aikaiseksi mennä tervehtimään kaveriaan, joka oli kuolemassa syöpään. Itkuhan sillä sitten tuli, kun huomasi että on liian myöhäistä. Kaipa se kirpaisi, mutta tuskin muuttaa tuon ihmisen suhtautumista ympäröivään elämään. Siis aikaa oli monta kuukautta kuitenkin...

Olen miettinyt itse omaa suhdettani elämään. Taudinkuvaan kuuluu se, että mikään ei jaksa kiinnostaa, mutta muuttuisiko se seikka, mikäli tulisi jokin kuolemansairaus? Jos lääkäri sanoisi, että "sinulla on kaksi kuukautta elinaikaa" niin alkaisiko elämä tuntuakin yhtäkkiä elämisen arvoiselta? Kun se on loppumassa. Itseni tuntien ainakin vaipuisin itsesääliin, että "miksen nauttinut elämästä, miksi murehdin, nyt on kaikki loppu ja uutta elämää ei tule". No, onhan se selvää, että käveleminen ja juokseminen alkaa tuntua ihanilta asioilta, kun istuu pyörätuolissa eikä jalat kanna, mutta alkaisikohan elämä tuntua ihanalta, jos tietäisi, että se kohta otetaan pois?

Ehkä sekin joskus selviää. Enkä nyt todellakaan mitenkään innokkaasti odota sitä, että saan tietää.