Psykiatrinen hoitaja pudotti henkisen pommin sieluuni sanomalla, että on oma valintani elää ihmisen kanssa, joka sairastuttaa minut ja lapseni. Lapseni. Ne tärkeimmät elämässäni. 

Olisin kyllä jo lähtenyt, jos se olisi helppoa, ja vaikeaan lähtöön ei juuri nyt riitä voimavaroja, eikä rahaa. Ehkä niitä ei tässä sairastuttavassa suhteessa ikinä edes kerry niin paljoa, että jaksaisin ruveta siihen. Sama se itsestä, sitä elää vaikka NNKY:n asuntolassa, mutta vielä neljän vuoden ajan on huollettavia, joiden elämän alusta täytyisi yrittää tehdä mahdollisimman hyvä. Sellainen ei mielestäni ole muuttaminen kälyiseen vuokrakaksioon patjalle nukkumaan juoppojen mölytessä yökaudet seinän takana. Jokaisen ruuanmurusen laskeminen, kaurapuuron syöminen aamuin, päivin ja illoin, ja välillä hernekeittoa purkista. Kaalikeittoa. Perunoita ja ruskeakastiketta. Vaatteet ja käyttötavara kirpputorilta. Helpoksi sitä ei tulisi tekemään se jätetty osapuolikaan. Uhkailisi itsemurhalla ja ties mitä keksisi - sehän on nähty, että loukatun narsistin (ja narsistihkonkin) ihmisen mielikuvitus on rajaton, mitä tulee loukkaajan kiusaamiseen.

Sellaisen, jolla on käyttörahaa, on helppo sanoa, että ei se raha ole tärkeintä, vaan terveys tai onnellisuus tai minkä nyt haluaa siihen ensimmäiseksi laittaa, mutta se nyt vaan on helvetin välttämätöntä. 1315,11 kuukaudessa saan eläkettä ja muita etuuksia, joista lähtee puolen vuoden päästä vajaa satanen, kun vanhempi tytär täyttää 17. Säästössä nyt on muutama satanen, mutta vuokrat ja vuokraennakot (siis kunnan vuokrataloissakin on hirveät vuokrat!) syö ne hyvin äkkiä. Asumistukea varmaan saisi, mutta ei sekään samalla hetkellä tule, ties kuinka kauan joutuu odottamaan päätöstä. Saati maksua. Asuntolainaa pitäisi lyhentää vaikka asunnosta olisikin muuttanut pois. Ei millään riitä rahat. Jos saisi sen isomman rahapelivoiton, voisi antaa talon ja loppulainan miehelle ja unohtaa koko paskan. Hänhän talon on velkoihinsa pantannutkin. Eiköhän siinä kävisi niin, että jos talo menisi myyntiin, ottaisi pankki omansa päältä pois, ja loput - jos mitään jäisi - saisimme puolittaa. Vaikka kuinka on lainat miehen nimissä. Hänen oma puolikkaansa mahdollisesta myynnistä ei riittäisi velkoihin kuitenkaan. 

Olemme viettäneet lapsettomia päiviä, kun tytöt olivat reissussa, mutta sitä yhtä ulkonasyöntikertaa (jonka minä kinusin) lukuunottamatta koko aika on mennyt pelkkään "kamera sitä, kamera tätä, valotusmittari, tällanen kuva ja tällanen kuva" -meininkiin. Valitin asiasta eilenillalla, niin ei Armaalla ollut mitään sanomista. Vuodatukseni jälkeen hetken päästä vain taivasteli jotain facebookissa näkynyttä juttua ääneen. Ei välitä siis pätkääkään. Kävi hakemassa Matkahuollosta uudet talvirenkaat ja tuli odottamaan kaupan pihalle, kun olin kaupassa. Kun tulin, istui autossa näpyttämässä viestiä. Pelkääjän puolen ovi ei avaudu ulkoapäin (paitsi kovalla pakkasella) ja seisoin hetken siinä odottamassa, että avaisi oven kun on kirjoittanut, mutta koputin sitten ikkunaan siltä varalta, ettei huomannut, niin pisti äkkiä koko kirjoitussivun kiinni. Sanoin, ettei minun takiani olisi tarvinnut sitä lopettaa, vastasi, että "pitihän minun sinulle ovi avata, kun koputit". 

Puhuin ps. hoitajalle myös siitä arkielämän vallankäytöstä; jättää auton pihatielle, ettei minun autollani pääse pois, ja jos ollaan puhuttu, että lähdetään kauppaan, odotuttaa itseään kun haluaa juoda kahvia rauhassa ja olla tietokoneella. En oikeastaan voi ruveta säilyttämään omaa autoanikaan kovin kaukana pihalta, varsinkaan näin lämmityskeleillä. 

Näitä tällaisia pieniä juttuja, ei mitään suurta, mitä voisi sanoa syyksi, jos joku kysyisi "miksi jätit?". Ei pahoinpitelyä (ainakaan fyysistä), ei juoppoutta, ei mitään mihin tarttua. Välinpitämättömyys? Onko se syy? 

Hoitaja kysyi, kysyykö mies koskaan "kuinka sinä voit?" tai "mitä sinulle kuuluu?" tai sanooko koskaan sohvalla, että tule tänne viereen istumaan, halaako ym... minua alkoi melkein itkettää ajatellessani, miten ihanaa olisi, jos läheinen ihminen oikeasti tekisi jotain tuollaista, ihan ilman vastapalvelusten vaatimista! Eilen, kun Armas palautui töistä, olin keittänyt riisiä ja paistanut aurajuustotäytteisiä ja täytteettömiä lihapullia ja keittänyt kahvit hänelle, ja istuin sohvalla katsomassa televisiota oman ruokalautaseni kera. Tuli siihen sen näköisenä halimaan ja pusimaan, että arvasin heti tarkoitusperät. Seksiä. Sanoi, että kun toinen lapsikin jo tulee takaisin reissusta. Hän ei koskaan halaa tai pussaa (no joskus lähtiessä ja palatessa) jos minä en tee aloitetta, ellei ole seksi mielessä. No arvatkaa oliko sellainen minulla mielessä, kun olin miettinyt pitkin päivää hoitajan sanoja. Surrut jo etukäteen sitä, että menetän tämän kaiken rakkaaksi tulleen ympäriltäni.

Näin sitä ajattelee, kun asiat on tällä lailla, mutta olisinko yhtään sen tyytyväisempi, jos minulla olisi mies, joka huomioisi, arvostaisi, ajattelisi minua sekä muita perheenjäseniä ja osoittaisi sen myös teoin; ottaisi vastuuta kotielämän pyörittämisestä ja lasten asioista? Eikö se olisi silloin sitä peruspullaa, sitä normaalia arkielämää, jota ei osaa arvostaa, ennenkuin sen menettää? Ilman surkeampaa vertailukohtaa on ainakin vaikea osata arvostaa sitä, mikä on. Ja aina löytyy murehtijalle aihe mitä murehtia ja syy miksi murehtia. 

Niin. Söi sitten ohikulkiessaan vain ne lihapullat siitä. Ja joskus, jos on keittoruokaa, valittaa, että liian köykäistä sapuskaa raskaan työn raatajalle. Ja minä palvelen. 

Neljä vuotta vielä. Mitähän siinä välissä ehtii tapahtua?