Kaikki ahdistaa ja tuntuu typerältä ja säälittävältä ja ankealta. Kaikki. Paitsi perhe, johon takerrun. Tuntuu, että kenenkään muun seurassa en ole turvassa ja hyväksytty, kaikkialla muualla ja muiden seurassa on tunne siitä, että oon vaarassa tai piinapenkissä; jossain, mistä pitää päästä pois. Ja kun ei voi lähteä pois, ahdistus vain kasvaa ja pitää yrittää pitää ajatuksiaan kurissa ja päätä tyhjänä, että ei ahistais.

Työpäivä alkaa ahdistuksella, ihmisten kohtaamisen pelolla, ja lyhyitä poikkeuksia lukuunottamatta jatkuu työvuoron loppupuolelle asti. Kun kotiinlähtö lähestyy, helpottaa - ei ole kuin se ihmisten kohtaaminen lähtötilanteessa ja sitten pääsee pois.