Olen heräillyt aamuisin miettimään asioita. Voi kun saisikin pään kytkettyä off -asentoon. 

Se oli hieno asia, että saatiin se kattoremontti järjestymään, eikä tarvinnut muuttaa pois kotoa, mutta nyt en sitten ikinä voi enää tästä lähteä. Viitaten aiemmin kirjoittamiini mietelmiin siitä, etten voi luottaa siihen, että Armas pysyy kanssani, ja että kun vain nuorempikin lapsi täyttää kahdeksantoista, niin olen tavallaan vastuusta vapaa ja sen puolesta voisin muuttaa vaikka Timbuktuun tai Viuvaloon. 

En voi. Aiemmin sanoin, että kun olisi kymppitonni, saisi maksettua vuokravakuudet ja uuden asunnon kalusteet, mutta nyt on niskassa 42 tonnin velat. Yhteisesti Armaan kanssa. Kattoremontti ei toki niin paljoa maksanut, mutta jotta on varaa maksaa kattoremonttia, piti maksaa muita velkoja pois, asuntolaina ja Armaan joku laina. Kulutushumpuukiluotto. Nyt olen siis vastuussa omalta osaltani myös siitä. 

Ikinä koskaan en pysty selviämään yksin, jos Armas päättää heittää henkensä, vammautua tai huvikseen heittäytyä luottotiedottomaksi. Ei näillä eläkkeillä. Ei ilman isoa lottovoittoa. 

Aina voi tietysti unelmoida, mutta aina vaikeammaksi sekin tulee...