Se on ottamassa taas vallan. Se lähtee rinnasta, nousee kurkkuun ja painuu vatsaan ja leviää joka paikkaan. Kunpa voisin ottaa äidin perintönä tullutta rauhoittavaa ja mennä vain sänkyyn takaisin... mutta ei, töihin täytyy lähteä. Tekemään työtä, joka ei vähene, ja jonka tekeminenkin on vaikeaa johtuen tekniikan rähjäisyydestä ja tilanpuutteesta. Sekin on niin turhauttavaa!!! Varsinkin, kun jo valmiiksi on vittuuntunut ja ahdistunut. Kun vain en pimahtaisi. Olisi noloa. Toisaalta, saattaisi päästä sairaslomalle. Kansaneläkelaitoksen sairaspäivärahalla kituuttamaan, kun olen jo palkalliset sairaslomapäivät käyttänyt vuoden ensimmäisellä puoliskolla. 

Oikeasti olen jo niin luovuttanut tämän perkeleellisen masennukseni kanssa, ei tämä ikinä parane. Ei edes sellaiseksi, että pärjäisin viidenkymmenen prosentin työkyvyttömyyseläkkeen ja puolikkaan työpäivän kanssa niin, ettei tarvitsisi olla sairaslomalla vähän väliä. Samapa tuo olisi, jos olisin yksin (tosin silloin olisin jo tappanut itseni ajat sitten) mutta minulla on lapsia, jotka tarvitsevat äitiään, joten kotona on tehtävä kotitöitä ja oltava aikuinen, johon lapsi voi turvata. Ei voi vain maata lattialla itkemässä ne ajat, joita ei vietä työpaikalla. Lasten takia on pakko pitää itsensä edes jotenkin koossa.