Meillä ei juuri juhlita mitään päiviä, joulu on oikeastaan ainoa poikkeus nyt, kun lasten kaverisynttäreitäkään ei enää tarvitse. Syynä on ensinnäkin se, etten jaksa niitä järjestää ja toisekseen, ei ole ketään, ketä kutsua juhliin. Perhepiirissä vain, ja perhe ei juuri arvosta panostani juhlien järjestämiseen.

Kuitenkin tämä hääpäivä tuntui minusta jotenkin juhlan arvoiselta; tämä välillä niin surkea avioliitto sentään täytti kaksikymmentä vuotta. Se on mielestäni aika hyvä suoritus näissä oloissa meiltä kummaltakin ylläpitäjältä, enkä edes vuosi sitten täysin uskonut, että tähän päästään. Voisin kuvitella, että jos lasketaan pois uskonnolliset ihmiset, on vaikea löytää Suomesta 41-vuotiasta miestä, jolla on 20 vuotta avioliittoa takanaan. Ja vaikka olisi ne uskonnollisetkin mukana, niin tuskin siltikään kovin monta sataa löytyy.

Leivoin kakun - joka epäonnistui surkeasti. Ruoka sentään oli ihan syötävää, muhittuaan tuntitolkulla uunissa. Laitoin miehen facebookin aikajanalle kauniin kuvan meistä kirkon portailla, ja kiitokset oheen. Ensin olin ajatellut laittaa Eppu Normaalin 20 vuotta sikana -biisin linkin, mutta ajattelin sen olevan liian kornia... siltikin, vaikkei meillä mitään lässytystä ja yltiöromanttisuuksia ole koskaan harrastettu. 

No, kun Armas tuli kotiin, hänellä oli mukanaan iso, nelivanainen mahtava orkidearuukku, paketti oli varmaan metrin pituinen. Toivoteltiin siinä jälleen yhdet hääpäivät (olin kyllä jo aamulla sängystä ynissyt, kun Armas nousi) ja kiittelin kukasta ja sanoin, että hieno. Kahvit oli herralle valmiina ja ruokakin. Muistin siitä orkideasta, että vanha orkidea pitää laittaa veteen, ja lähdin viemään sitä pihalle. Hieno ilma, kukkanenkin varmasti nautti ulkona kylpiessään. Samalla huomasin, että anopin antama verenpisara on taas kaatunut, ja päätin senkin istuttaa tukevampaan ruukkuun. Ja kerätä uusia kukkia portaiden kukkamaljakkoon. 

Armas näki, että en ollut ihan sataprosenttisen tyytyväinen tuomisiinsa, ja hänhän on sellainen, että aina pitäisi suorastaan triumfi järjestää hänen tuomisilleen, että olisi tyytyväinen. Tiukkasi, että oliko huono, mikä on vikana - sekin on minusta järjetöntä käytöstä; kun tuo jotain niin tuo, ei siitä tarvitse järjestää kolmannen asteen kuulustelua, että oliko se nyt hyvä minkä toin. Ja kun ei riitä se, että sanoo, että on hyvä. En todellakaan aikonut pilata hääpäivää muistuttamalla Armaalle siitä reilu kuukausi sitten esittämästäni toiveesta, että ei toisi enää ruukkukukkia taloon, kun ne sitten jää hoidettavaksi ja kun en ole mikään kasvinhoitaja ja tilat on niin ahtaat, tasoille olisi muutakin laitettavaa kuin kukkaruukkuja. Kun hänellä on ollut sellainen tapa, että aina niitä vitun purkkikukkia, pardon my french, niin ajattelin ennen äitienpäivää ja syntymäpäiviäni kertoa asian, että on ainakin sitten tiedossa hänelläkin. Ei tullut kukkia ollenkaan silloin.

Orkidea oli violetissa ruukussa, ja jotain jutellakseni kysyin, että myikö kukkakauppias sulle mitään kyselemättä tuon ruukun, kun yleensä orkidearuukut on läpinäkyviä (en ole täysin varma kylläkään, tarviiko juuret valoa oikeasti, vai onko se vain jokin myyttinen uskomus) ja ilmeisesti se oli hänen odottamansa syy suuttua. Kun hän kaivamalla yritti kaivaa jotain, mihin olen tyytymätön, ja luuli että olin tyytymätön siihen ruukkuun, niin siinäpä oiva syy alkaa ärjymään. Koitin kysyä, että mitä pahaa minä olen tehnyt, niin ilmeisesti sen, että ruukku oli mielestäni väärä, ja hän ei tiennyt sellaisesta tavasta orkidearuukkujen suhteen. 

Minulle jäi mieleen, että väkipakolla yritti jotain riidanaihetta kehitellä, että saa pilattua sen yhden iloisen päivän, jota olin pitkään hellinyt ajatuksissani. Tottahan sitten suutuin itsekin, ja tuli se purkkikukka-asiakin sanottua, mutta kun "eihän hän kaikkea muista". Minä taas olen sitä mieltä, että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa minun toiveeni ja haluni, joten hän ei niitä kuuntele (eikä edes ajatuksella lue, tässä tapauksessa) joten eihän hän voi sitä muistaa. Tietää tasan tarkkaan millaisista kukista pidän, mutta tuo niitä kukkia, joista ITSE pitää, joiden ITSE ajattelee olevan hienoja. Jotain pompöösejä orkideoita, kalliita ja isoja, "kun se näyttää niin hienosti viihtyvän se vanhakin". Kun minua ilahduttaisi enemmän itsepoimittu lupiini-koiranputkikimppu. Joskus ehkä 10 vuotta sitten on viimeksi tuonut niitä keltaisia ruusuja, joista tietää minun pitävän. Keltaisista ylipäätään. Ja oransseista. Sanoinkin sille illalla, että miten ihanan romanttista olisi ollut vaikka sellaiset ruusut, jonkalaisia oli hääkimpussa!

No, kun se kaikki tuli ilmi, ja anteeksipyynnön (unohtamisen takia) sijasta kuului vain syytöksiä ja suuttumusta, tunsin miten se raivokohtausaalto alkoi valua käsiin ja mieleen tuli ajatuksia rikkomisesta, ja sanoin ääneen, että nyt se kilahdus on taas lähellä, ja niin kuin minä yritin olla suuttumatta tänään. Nopeesti heitin sandaalit jalkaan ja lähdin, lähtiessä Armas vielä sanoi, että kun hän ei muistanut sitä, ja minä sanoin painokkaasti että no se ei yllätä minua yhtään. Kävelin hautausmaalle asti ja istuin siellä penkillä pitkään, itkeä tirautin muutaman kyyneleenkin. Onneksi oli lämmin ilma.

Mietin sitäkin, että ei pitäisi IKINÄ olla mitään odotuksia. Kun on pässin kanssa naimisissa, niin miksi odottaa, että se hääpäivänä lakkaisi hetkeksi olemasta pässi? Yleensäkin olen pessimismiin taipuvainen, niin miksi kuitenkin joskus erehdyn toivomaan? Tässäkin taas pikkujutusta kasvoi kauhea riita, mutta minun mielessäni tämä asia ei koske pelkästään sitä, että Armas toi kukan, joka ei ollut mieleeni, vaan taustalla on se ainainen ylenkatse ja väheksyminen. Viis veisataan siitä, mitä toinen toivoo ja ajattelee. Unohdetaan sellaiset turhanpäiväiset höpötykset, kuten vaimon toive kukista. Se ei minusta ole mikään eivoikaikkeamuistaa-asia, joka "unohdetaan" niinkuin vaikka unohdetaan tuoda maitoa kaupasta tai unohdetaan se nimenomainen siiderimerkki, mitä oli pyydetty tuomaan tai unohdetaan lakki autoon tai unohdetaan puhelinnumero tai soittaa siihen kello 8 keskiviikkoaamuna. Se on asia, joka tiedetään toisesta ihmisestä. Kuten tiedetään hänen silmiensä väri tai lempimusiikki. Ei vaimon silmien väriä unohdeta, eikä sitä, että hän ei pidä suomalaisista iskelmistä. Eikä sitä, että hän ei halua purkkikukkia, etenkin jos asia on sanottu hiljattain. 

Haudoin kostoa ja ajattelin, että seuraavalla kerralla tuon vehnäsämpylöiden sijasta ruispuikuloita ja sanoin, että ohoh, unohdin mistä leivästä tykkäät, ole nyt tyytyväinen kun jotain toin ja nämä oli kalliitakin. Tai tuon Karjalan olutta ja sanon että unohdin ettet pidä tästä, tarkoitus oli ilahduttaa ja tämä oli kallistakin. Tiedän, etten sitä kuitenkaan tee. Ellen sitten vahingossa, olenhan itsekin "kunnostautunut" unohtelemalla milloin mitäkin.