Armaan kaveri, Tintin kummisetä on siis teholla sairaalassa, eikä tiedetä tuleeko hänestä enää entisenlaista eläjää. Hän oli juuri se, jolle jäi lähettämättä joulukortti, kun lista oli puutteellinen. En ymmärrä, miksi niin kävi. Nyt se tuntuu merkittävältä. 

Enkä ymmärrä, miksi kummisetä niin kauan vetkutti sairaalaan lähtöä, en tiedä olisiko lähtenyt vieläkään, mutta olivat kaiketi lääkärikeskuksesta laittaneet suoraa menemään sinne. Heikotusta, suunnatonta väsymystä, rintakipua, vatsakipua... "Kyllä se varmaan menee kohta ohi". Veret vuotaneet jonneki ruumiinonteloihin aneurysman puhjettua... ei semmoinen taida mennä ohi muuten kuin kuolemassa. Tyypillinen suomalainen mies?

En ymmärrä sitäkään, miksi Armas niin vähän pitää yhteyttä ystäviinsä - tuntuu, että hänelle ihmiset ovat olemassa vain, jos heistä on jotain hyötyä. Jos he jaksavat facebookissa keskustella häntä kiinnostavista aiheista tai jos heillä on osaamista asiassa, joka on ajankohtainen Armaalle. Mahtaako hän koskaan vain ottaa yhteyttä, että mitä kuuluu, miten menee? Ei vuosiin enää ollut käynytkään kyseisen kaverin luona, vaikka ei kyllä muidenkaan. 

Itse olisin tietysti voinut pitää yhteyttä jollain lailla, mutta ensinnäkin Armaan mustasukkaisuus estää sellaisen - hänhän oli jossain vaiheessa lähes varma, että Tintti onkin kummisetänsä tuotos. Oli muka hänen näköisensäkin. Paljon myöhemmin Messengerissä kummisetä on myös sanaillut minulle hieman arveluttavasti, ja minulla on syyni pelätä, että hän ottaa henkilökohtaiset ystävällisyydenosoitukset väärällä tavalla. Tuo tilanne oli muutoinkin älytön; Armaalla oli taas joku ihastuksen kohde, ja kummisetä yllytti häntä pettämiseen, ja samalla hempeili minulle. No, satuin näkemään jokusen mesekeskustelun, jota ei ollut tarkoitettu minulle. Ilmeisesti Armas ei ollut urkkinut tietoonsa tuota minun keskusteluani, koska siitä ei koskaan ole ollut puhetta. Ja uskokaa - sellaisesta todellakin tulisi puhetta, ja syyhän olisi tietysti minun. Minä olisinkin se vikittelevä osapuoli. 

Niin, huono omatunto, kun tuttu ihminen on lähellä kuolemaa. Eikä paljoa minua vanhempi. Ystävä kertoi eilen, että hänen ikäisensä työkaveri oli saanut aivoinfarktin. En tiedä, kumpi on pelottavampi, syöpä vai aivoinfarkti. Kohta minäkin varmaan liityn terveyskeskuksen Marevan-piiriin, joka kokoontuu maanantaisin laboratorion oven takana.