Viime päivinä on ollut vahva merkityksettömyyden tunne. Toki tiedän, että olen merkityksetön (paitsi perheelleni) mutta niinhän me kaikki loppupeleissä ollaan, enkä ymmärrä, mistä tämä suru sen takia tulee. Ja kun mietin, millä tavalla haluaisin olla merkityksellinen ja miksen sitten tee sitä, niin nousee vastaan puoliksi kuviteltu seinä, jonka nimi on masennus. Pelkään, että jos ryhdyn vaikkapa vapaaehtoiseksi jossain, siitä tulee minulle taakka ja ahdistun. Niin kävi kissatalossa vapaaehtoisuuden kanssakin. Otin sen liian vakavasti ja tosissaan. Ilo katosi asiasta. Siitä tuli ankea velvollisuus. No, kissatalossa oli myös se ahdistuminen siitä, että jotkut kissat selvästi kärsivät, enkä voinut auttaa. Sekin yksi, joka vain koko ajan raapi kaksin tassuin koppinsa lasiseinää. Säälittävät tassunpohjat. Säälittävät kissat. Ja sitten joku ihana yksilö ei saanut kotia ja jouduttiin lopettamaan. 

Miten sitten, jos menisin vaikka vanhuksia auttamaan - se olisi todella merkityksellistä, mutta sitten ne kuolee ja itken. Tai laiminlyön perheeni, koska on niin paljon apua ja seuraa tarvitsevia vanhuksia. Tai jotain varmasti keksisin, jotta pääsisin ahdistumaan ja stressaantumaan.

Hetkellisesti ilahdutti se "likainen vanha mies" josta olen täälläkin maininnut. Nuoruudenihastukseni, joka otti muutama vuosi sitten yhteyttä ja jonka kanssa harvakseltaan ollaan jotain viestitelty. Joka alkoi paljolti seksijuttuja vaan suoltamaan. Hyi. Ja on besserwisseri niinkuin minäkin, ja sellaiset ei tykkää toisistaan :) No, nyt hänen kanssaan oli ihan mukavia vanhojen muisteluasioita, ja tulin sanoneeksi että olin häneen kovin ihastunut aikanaan. Ja hän ei muka ollut huomannut! Mikä pölvästi, ei tajua että koiran lailla perässäroikkuva tyttö on ihastunut! Toisaalta väitti itsekin olleensa, mutta en minä ainakaan huomannut, ajattelin hänen vain sietävän minua. Kertoi, että eräs naissuhteensa oli katkennut takiani, kun vietti mieluummin minun kanssani aikaa, kuin meni treffeille. No, kyllä hänellä on naisia riittänyt, niin ennen kuin jälkeenkin naimisiinmenonsa.

Sitten vähän jossiteltiin. En nyt kovin harmissani ole, ettei silloin aikanaan kokeiltu, miten yhteen sovittaisiin, kun tiedän, että ei oltaisi sovittu. Itse olen enemmän erakkoluonne, tuolla miehellä oli paljon kavereita ja paljon menoja niiden kanssa. Tuskin olisin jaksanut. Lisäksi hän pettää vaimoaan, tai heillä on kai jonkinlainen puolivapaa suhde - molemmat on käyneet vieraissa mutta siitä ei kai puhuta. Silti keskustelu ja hänen "olet ihana nainen" -kommenttinsa piristivät mieltäni. Ei oma Armas ikinä sano sellaista, tosin hän tietääkin nykyminäni, kun tuolla miehellä muistikuvat ovat jostain aikojen takaa. Ja kieltämättä jäin miettimään, olisiko minusta hänen kanssaan kasvanut ulospäinsuuntautuvampi ja toisenlainen, olin sentään vasta 18 ja altis vaikutuksille. 

Armas on minulle ihan hyvä pari. Ei kai tässä myötä- ja vastoinkäymisten - joita totisesti on ollut - jälkeen muuten oltaisi enää yhdessä. Neljännesvuosisata tulee täyteen puolen vuoden päästä, jos sinne asti ehditään. Toistaiseksi viimeisimmän kriisin jälkeen on ollut varsin mukavaa, eikä ole merkkejä siitäkään, että ne verkot olisivat vesillä. Mitä nyt oli pyytänyt facebook-kaveriksi naapurin vittumaista akkaa jossain vaiheessa... ja saanut. Hänen kanssaanhan on Armaalla ollut myös flirttiä joskus. Mahdollisesti sen johdosta naapurin akka oli silloin lopettanutkin fb-tilinsä, liekö flirttaillut muillekin ja mies pannut stopin, vai oliko tullut järkiinsä. 

Mutta "jotain tarttis tehrä" tai jollekin ruveta, että kokis elämällä jotain merkitystä.