Eilen rutisin siitä, kun elämässäni on niin pienet ympyrät. Pienentyneet vain vielä siitä, kun jäin eläkkeelle. 

Mutta eikö se ole tärkeintä, onko itse tyytyväinen niihin pieniin ympyröihin? Miksi se on niin halveksittavaa, että ei ole ihminen, joka hulmuaa maailmalla ja jolla on sata rautaa tulessa? Miksei vain voi olla pullukka työkyvyttömyyseläkeläinen, joka pimeässä aamussa istuu tietokoneella, ja ihastelee kahvikupista nousevaa höyryä, joka näkyy kauniisti, kun muuta valoa ei ole kuin tietokoneen ruutu?

Minuun on istutettu mielenterveyshuollossa se pelko, että jotain kamalaa tapahtuu, jos en keksi itselleni jotain tekemistä, jos vain jään neljän seinän sisään. Tällä hetkellä täällä neljän seinän sisällä on tekemistä enemmän kuin jaksan ja viitsin tehdä, mutta kymmenessä vuodessa tilanne voi muuttua radikaalisti, kun lapset aikuistuvat. Ja jos vain jättäytyy mitään tekemättömäksi, on vaikeampi lähteä sieltä neljän seinän sisältä etsimään sitä tekemistä. Kun ei ole ohuitakaan siteitä mihinkään suuntaan. Pahinta olisi alkoholisoituminen. Siihenkin on toki hyvät mahdollisuudet ja geeniperimä.

[tää vuodatuksen kirjoitusalusta on inhottava, kun tässä vaiheessa kirjoitusta tuo alareuna alkaa pomppia kirjoituksen edetessä ylös alas, aina yhden tai kahden kirjoitusmerkin välein. Siksi moneen minunkin kirjoitukseen on jäänyt pitkä pätkä tyhjää, jota en aina ole muistanut enkä jälkeenpäin jaksanut poistaa, kun teen niin monta tyhjää riviä tähän kirjoituksen alle, että se lakkaa pomppimasta]

Siellä toisessa paikassa, josta minulla on vaitiolovelvollisuus, olen kuitenkin kolmen kuukauden säännöllisen käymisen jälkeen kai jollakin tavalla "vakinaistunut", koska viimeksi sain jotain sellaista, mitä ei kaikki satunnaiset kävijät saa :)