Joulu menikin suht leppoisasti, mutta koska tulevaisuuteni loppui siihen, on nyt taas katsottava eteenpäin eikä siellä näy mitään kivaa. Pelkoa, kysymysmerkkejä. Ahdistusta ja inhoa. 

Eilen totesin ääneen, että lääkkeet on syömättä - oli unohtuneet jo edellisenä päivänä syödä - ja Armaani jotain taas tuumi että haittaako se, tyyliin että josko en söisikään niitä. Minä siihen sitten, että ai, haluatko että tapan itseni? Se kysymään, että en kai aio, ja sanoin, että saattaa tulla semmosia ajatuksia, jos ei syö lääkkeitä. Tuo ihminen on sellainen, että sen päähän ei mene ymmärrys, jos siellä on ennestään oma väärä käsitys asiasta. Esimerkiksi se, että lääkkeet eivät vaikuta mihinkään mitenkään. Toki minunkin uskoni lääkityksiin on rapissut, mutta ainakin Venlafaksiinilla on vaikutusta minuun. Sen poisjättö pudottaa mielialaa masennukseen päin. Mutta ärsyttää se, että saa olla masentunut ja sairas, mutta silti pitää käyttäytyä kuin terve ja ajatella kuin terve ja jaksaa kuin terve. Ilman lääkkeiden apuja. 

Saunassa kun kaksin oltiin, Armaani otti asian taas puheeksi, ja kun livautin jonkin ikävän ajatukseni ilmoille, se alkoi kauhistella. Että mitä minä sellaisia ajattelen. Sanoin, että itse otti puheeksi, ja että juuri tämän takia en ikinä voi jakaa pahoja ajatuksiani, kun aiheutan turhaa huolta. Enkä tiedä, onko se niin välttämätöntäkään - ajatus on vain ajatus, mutta kun sen lausuu julki, siitä tulee jotain vähän enemmän. 

Muinoin psykoterapiassa psykologi sanoi, että ajatella saa vaikka mitä, ajatus ei ketään vahingoita.

Työhönpaluun ajatteleminen ahdistaa. Pitäisi vaihtaa mielekkäämpään työhön, mutta mistä sellaisen tähän nyt nykäisee, ilman koulutusta vieläpä? Psyk. polin sh. puhui karjanhoitajan, lomittajan hommista - olin joskus sanonut, että eläintenhoitajan homma olis mulle mieluinen, mutta se kai ymmärsi että puhun just karjanhoidosta, vaikka ajatuksena oli klinikkaeläinhoito - eikä nähtävästi tiennyt, että olen sitä hommaa jo tehnyt. Ja koulutuskin on. Hänen mielestään lomittajista on pula, mutta eihän niin ole ollut enää vuosikausiin. Eikä täydennyskoulutustakaan noin vain saa. Minun todistukseni on niin monen vuoden takaa, että tietoni ovat auttamatta vanhentuneet. Työajat ihan pyllystä. 

Tosin mitäpä tuota suremaan, kun paikkojakaan ei ole. Robotit hoitaa ruokinnan, siivouksen ja lypsyn, ei siihen enää lomittajia tarvita. No kiimantarkkailurobotteja ei taida vielä olla, mutta eiköhän sellaisen saa lypsyrobotin yhteyteen helposti.

Eikä kaikki muutkaan saa tehdä työtä, mistä tykkää. Ei nykypäivänä ole työpaikkoja valittavaksi asti. Opiskelu on ihan turhaa tällä päällä, joka unohtaa kahdessa sekunnissa sen, minne oli tarkoitus mennä ja mitä tehdä. Saatika että jokin tylsä oppi siellä pysyisi. Eikä opiskeluun ole varaakaan; se on aikuiselle, perheelliselle ihmiselle mahdotonta, ellei ole hyvätuloinen puoliso, joka elättää sen ajan. Ja tietysti myös opiskelun jälkeisen työttömyysajan, kun töitä ei löydykään, tai jos löytyy, niin sinne on tuhat muutakin hakijaa ja valinta ei nyt valitettavasti osunut kohdalle.

Tulevaisuuteni on pimeä ja pelottava.