Rinnassa on raskas paino, otsalla on raskas paino, se vetää minua maahan. Riita Tintin kanssa tuntui samalta kuin parin vuoden takainen avioeron uhka. Kuin rakas ihminen olisi kuollut, tai ainakin jättänyt minut. Ainakin henkisesti. Jotain tärkeää on kuollut ainakin. Ei tule koskaan enää takaisin. 

En vain jaksa. Murrosikäisen kanssa pärjäämiseen tarvitsisi ehdottomasti olla täysissä ruumiin ja sielun voimissa, enkä ole. Avun saamisessa itselle kestää viikkoja, eikä sen avun laadustakaan ole mitään takeita. Kuusi viikkoa ja neljä soittoa ennenkuin sain edes ajan mielenterveystoimistoon - en tiedä mikä sen oikea nimi nykyään on, joku "yksikkö" varmaankin - ja sitten siellä suhtauduttiin minuun kuin pitkästyneeseen kotirouvaan, joka kärsii juttuseuran puutteesta.

Olen kai tottunut liian hyvälle, kun psykiatrian yksikössä ihmiset otetaan vakavasti, asiakkailla on diagnoosi ja heitä hoidetaan siellä. Ei tarvitse todistella omaa pahaa oloaan. Nyt tarjotaan - tosissaan - lääkkeeksi Marttayhdistystä! Ihmiselle, joka hädin tuskin saa vaatteet aamulla päälle. Jota muut ihmiset lähinnä vituttaa. Kyllä Martoilla on paikkansa tässä maailmassa ja heitä tarvitaan, mutta he eivät tarvitse itkevää mielenterveyskuntoutujaa. 

Hoitaja sekoitti minut johonkin toiseen ja väitti minun sanoneen että teen käsitöitä (en ollut ottanut asiaa puheeksi) ja siksi kai Marttoja tyrkytti. Kerroin kyllä, että minua ei nykyisin enää huvita tehdä edes käsitöitä, mutta ei se häntä hidastanut. 

Olisi tietysti pitänyt jo aiemmin yrittää saada lääkärinaika, mutta aiemman kokemukseni jälkeen (pyysin kiireetöntä aikaa lääkärille, koska oli kyhmy rinnassa ja pari muutakin vaivaa; ei ollut, pantiin jonoon. Aikaa ei ikinä tullut, oli pudotettu vaivihkaa pois jonosta) en ollut innokas soittelemaan, ennenkuin oli asiantuntijan suositus plakkarissa. Pahaenteisesti minut "laitettiin jonoon" jälleen kerran. Parin viikon päästä voi odottaa sitä aikaa, ja jos sen saa (jos eivät pudota taas jonosta) niin monenko viikon päähän sekin sitten menee... Seuraava vapaa aika martoillahoitajalle oli neljän viikon päähän. Ei vaikuttanut kovin innokkaalta edes jatkamaan käyntejä.

Jos sanotaan vaikka, että kuukauden päästä (optimistisesti) saan ajan lääkärille, ja hän määrää jotain lääkettä, ollaan jo ensi vuoden puolella, ennenkuin mitään vastetta voi odottaa. En tiedä miten jaksan niin kauan. Päivä kerrallaan?