Tappelin poninhännän kanssa ulos lähtiessä, oli jo kuumakin kaikki vaatteet päällä ja piti ruveta siinä sitten repimään vielä tukastakin. Liikaa kaikkea pientä ja kiroilin siinä sitten, että miksi elämän pitää olla näin vaikeaa... tajusin kuitenkin yhtäkkiä miten älytöntä se on ja aloin saarnata itselleni että tämän helpompaa elämää ei voi ihmisellä juuri olla. 

Miksi sitten on koko ajan niin paha olla? Niin väsynyt, että haluaisi kuolla kun ei jaksa elää. Miksi helppo elämä on henkisesti niin raskasta? Mikään ei tuota iloa, paitsi ehkä koirat ja syöminen ajoittain, pilkahtelevasti. Ja ulkoilu.

Tänäänkin se vain jäi niin lyhyeksi, kun sydänvikainen koira ei halunnut tai jaksanut kävellä. Olisin voinut muuten heittää koirat kotiin ja tehdä itse lisälenkin, mutta muistin että lääkkeet on ottamatta ja lisäksi koiralla ripuli ja sillekin piti antaa lääkettä. 

Pikkuasiat ahdistaa ja raivostuttaa ja kädet alkaa vapista. Itselleni olen vihainen ja raivoissani. 

Armas lupasi pitää tipattoman tammikuun, sekin tuottaa iloa - on jotain kivaa odotettavissa. Tai en tiedä onko se niin kivaakaan, kärttyinen ukko, mutta ainakin "anti-ikävää" kun ei tarvitse katsella juomista. Tiedän, että helmikuussa harmittaa sitten senkin edestä, kun se taas alkaa. 

Sain muuten häneltä joululahjaksi (jo toisena jouluna peräkkäin) pipon - en pidä pipoista enkä juuri käytä niitä, pidän korvaläppiä ja kylmemmillä/tuulisilla talvikeleillä sellasta korville menevää lippahattua. Ei ole sitten 25 vuoden aikana huomannut, etten ole pipoihmisiä. Se aina nousee varsinkin niskasta, luistaa pitkässä tukassa ja kutisee. Olen yrittänyt hänen mielikseen opetella pipoilemaan. 

Aina yritän miellyttää. Puhuin ennen joulua että en halua mitään tarpeettomia lahjoja, minulle riittää se yksi vähän arvokkaampi, mikä jo häneltä sain. No heti oltiin otsa kurtussa syyttävästi että onko hänellä tapana ostella tarpeettomia... en halunnut pahoittaa mieltään ja vastasin jotain ympäripyöreää. Näyttelin toki sujuvasti ilahtunutta, mutta olisi kiva kun lahja olisi mietitty, eikä vain raapaistu kaupan hyllyltä jotain geneeristä pakettiin laitettavaa. 

Niin me eukot ollaan erilaisia; anoppi taas on sellainen, ettei halua lahjaksi mitään käytännöllistä. Itse ilahtuisin kunnon paistinpannusta enemmän kuin korusta. Pannua käytän, koruja juurikaan en. Mutta ostin kyllä nyt itselleni Jeffree Starin huulipunan, vaikka en ole meikkaajatyyppiäkään. Nyt olen laittanut huulipunaa lenkille lähtiessänikin. Ja uuden pipon päähän, vaikkei se sovi millään lailla muuhun vaatetukseen. Vaaleanpunainen ainoreinopipo, kun takit on tummansinistä tai oranssia.