Hähäh, löysinpäs tänne takaisin! Ette vielä päässeet minusta, vaikka itse haluaisin kyllä myös päästä eroon itsestäni.

Väsymys on palannut. Eilinen gynekologikäynti toki varmensi, ettei mitään hätää ole, mutta toisaalta sekoitti minun pääni asiasta lääkitys. Suositteli Estringiä, sen lisäksi laittoi reseptille hormoonilaastaria, kahdenlaista fjöösavoidetta ja lisäksi kirjoitti vielä kolmen käsikauppavoiteen/tabletin/geelin/tms. nimen. Pyörryksissä kaikesta höpötyksestä menin apteekkiin selventämään asioita, niitä kaikkia ei edes kuulu käyttää yhtä aikaa, ei rengasta ja laastaria, ei niitä alakautta annosteltavia juttuja. Onneksi oli fiksu farmaseutti.

Olin tosiaan gynen päivän viimeinen asiakas ja vastaanottoajat myöhässä, niin hänellä oli kai tarve päästä minusta eroon nopeasti. Puhuin verenpaineestakin, hänen mielestään se johtuu jostain muusta kuin hormoonilääkityksestä ja suositteli asian tutkimista, sydänfilmiäkin. Suositteli myös jotain kalliita naisen terveystutkimuksia lääkäriasemilla.

Paine olikin taas eilenillalla ihan järkyttävä (176/102) mutta tänäaamuna taas maltillinen. Soitin jo aiemmin siitä terveyskeskukseen - heillä on supistettu toiminta rokotusten vuoksi, joita ei kyllä nyt anneta kun niiden jakelu on keskeytynyt. Mutta supistus ei silti hellitä. Käskivät vain seurailla ja lähettää seuranta omahoitajalle. 

Hirveä uupumus ja voimattomuus. Eilen laitoin pestyt istuintyynynpäälliset takaisin sohvan kahteen tyynyyn, ja siinä meni voimat niin, että oli mentävä pitkäkseen. Sitten tuli rintakipukin, ja sen lisäksi painon tunne rintaan. Olen ajatellut, että toistuvissa rintakivuissa on varmaan kyse Tietzen syndrooman uusiutumisesta ja siitä, että rustot rasittuu kun nukun aina vasemmalla kyljellä, mutta nyt alkoi tuntua että onkohan tämä sitä. Oli erilaista, mutta ei kestämätöntä. Oli ollut tarkoitus lähteä lenkille tyynynvaihdon jälkeen, mutta en uskaltanut ennenkuin kipu hellitti. Voimat palasivat aiemmin. 

Suhtaudun kyllä aika pitkälle huumorilla näihin hypokondrisiin taipumuksiini, mutta eilen ei naurattanut. 

Ehkä tämä tästä. Toisaalta miksi välittää, ei muutkaan välitä. 

Aamulla surin, kun Armas lähti töihin, että tänne minä vain jään taas, masentuneena tuijottamaan ikkunasta harmaata sumuista loskaista maisemaa. Armas yritti kyllä piristää parhaansa mukaan ja kysellä, mikä mättää. No en minä tiedä, edelleenkään. Joo, kevät on ihana ja joutsenetkin tuli, mutta sisälläni on vielä synkkä syksy. Olen yrittänyt tehdä käsitöitä, niistä joskus saa iloa, mutta pienikin vastoinkäyminen niissä saa raivon pintaan. Aina voisi tehdä villasukkia vaikka lahjoitettavaksi, mutta jos tulee kivat sukat, en halua luopua niistä, ja jos tulee rumat sukat, en kehtaa lahjoittaa niitä. Ja alkaminen on vaikeaa. 

Ulkoilu on aina hyvästä, mutta kun en enää jaksa kävelläkään. Voimat lähtee pienestä lenkistä. Vielä ei ole kuitenkaan rasitusrintakipua. Yhtenä päivänä kävelin vajaan 3 kilometrin lenkin, ja siihen meni TUNTI. Pikkuaskelin laahustamalla. Vähän niinkuin painajaisessa, jossa pitäisi liikkua, ehkä jopa juosta, ja jalat ei vain liiku. 

Olen angstisen kuoreni alla tyhjä. Haluaisin ryömiä jonnekin pimeän koloon ja unohtua sinne. Huomasin että noin vuosi sitten, kun viimeksi tänne katsoin, oli aikalailla samat fiilikset.