On se silti parempi, kuin että ankeaa.

Eilen söin hyvää lasagnea ja popsin jälkiruoaksi Suffeli Puffi-pussin lopun, ja sitten olikin ähky ja morkkis. Mieli oli hyvä, mutta sekin ropisi huonon tilalta pois, kun Armas alkoi esitellä koneelta jotain valokuvia. Aina niitä valokuvia. En millään jaksaisi! Haluaisin puhua jostakin, mistä minullakin olisi jotain sanottavaa. Haluaisin keskustelun, joka elähdyttäisi ja tekisi olon, että tässä nyt on meillä jotakin yhteistä. Tai ainakin asia, jota voimme yhdessä pohtia. Haluaisin keskustelukumppanin, jonka kommentit ja sanomiset eivät aina saisi minua ärtyneeksi, vaan ehkä jopa piristäisivät ja ilahduttaisivat. 

Saattaa siinä jotain perää olla, kun Armas väittää, että sanoo hän mitä tahansa, niin minä suutun. Tuntuu, että ei niin vähäpätöistä asiaa, etteikö sitä voisi sanoa vittumaisella äänensävyllä tai typerästi. Tai asia on sellainen, joka sanotaan kuin uutena asiana, vaikka minä olen siitä puhunut aiemmin. Saadaan toinen tuntemaan itsensä vähäpätöiseksi kun ollaan, kuin ei olisi kuultukaan sitä, mitä tuo toinen on puhunut, ja esitetään asia omana ajatuksena. 

Olen ehkä onnistunut liiankin hyvin siinä yleisessä naisten ohjeessa, että asiat pitää saada miehen päähän niin, että hän luulee itse keksineensä ne. 

Edes sää ei ole turvallinen ja neutraali puheenaihe. Eilenkin sanoin "kylläpä siellä tuulee tosi kovaa" niin Armaan piti sanoa siihen, että "tuulihan siellä jo silloin, kun käytiin kaupungilla". Mitätöivällä äänensävyllä. Myöhemmin totesi itsekin ulkona käytyään, että "nyt siellä tuulee enemmän kuin silloin, kun käytiin kaupungilla". Minulle jää olo, että minun sanomiseni eivät ole mitään, mutta hän kun sanoo, niin sitten asia on niin. Ja näitä tulee koko ajan joka asiasta. Ja sitten valitetaan, että suutun aina kaikesta. 

Suuttumus, ärtymys, turhautuminen, mutta ei sanoja ilmaisemaan sitä. En ainakaan saa sellaisia kiinni ajoissa.