Nyt ne tehtiin, nekin. Musteläiskätestit. Näin lähinnä mörköjä, sisälmyksiä ja ruumiinosia - en penistä kuitenkaan, vaikka kuulemma joku kuva on sellainen, jossa suurin osa näkee peniksen. En edes jälkeenpäin katsomalla nähnyt yhdessäkään kuvassa sitä. Ehkä vain olen niin aseksuaalinen? Ehkä olen katsonut liikaa Bones -sarjaa.

Lisäksi oli keskustelua itsetuntotestini tiimoilta. Ihana psykologini kysyi, miksi panen painoa enemmän huonoille kuin hyville puolilleni. En muista, mitä änkkäsin, mutta vastaushan on: koska masennus. En halveksi ja kritisoi itseäni ollenkaan yhtä paljon paremmalla mielellä ollessani. Eihän koko tätä blogia olisi ilman masennusta ja sen mukanaantuomaa paskaa. Ilman masennusta elämä olisi... no, tavallista. Omine suruineen ja iloineen, harmeineen ja riemuineen. Masennus vie ilolta hehkun, riemulta sen sykähdyttävyyden - jättää jälkeensä vain surun ja harmin ja kasvattaa ne suuriksi kiviksi rintaan ja mustuudeksi mieleen.

Sanoin myös, että vaikka olen ollut vastahankainen ajatukselle, että kurja lapsuus on syynä aikuisiän ongelmille, niin on pakko myöntää, että jotkin asiat varmasti ovat vaikuttaneet itsetuntooni, joka taas on seurannut mukanani aikuisuuteen. Se, ettei kotona hyväksytty pahaa mieltä, ettei lasten mielipiteillä mistään ollut mitään vaikutusta, piti olla vain kiltti ja kunniaksi vanhemmilleen. Että jätettiin yksin, ja halveksittiin, jos ei pärjännytkään ilman tukea ja opastusta. Että koulussa haukuttiin rumaksi, tyhmäksi, läskiksi. Että kotona kuitattiin koulukiusaaminen vain "rakkaudesta se hevonenkin potkii" -lausahduksin. Rakkaudestako ne tytötkin jätti minut yksin ja vittuili? Pojista saattoi joku ollakin ihastunut, jos ei muuhun niin isoihin tisseihin. Ne hieman kehittyneemmät pojat.

Sunnuntaista alkoi huono aika, tänään oli eka päivä ettei itku tullut ihan kaikesta. Onneksi on koirat, jotka rakastaa.