Ehkä olen kasvanut henkisesti, muuttunut, ehkä tämä on vain sitä joutsenlaulua ennen lopullista pirstaleiksimenoa, mutta suhteellisen mukavasti on mennyt. En olisi uskonut vajaan vuoden takaisista fiiliksistä, että tässä vielä ollaan. En todellakaan usko (vaikka ehkä toivon) että Armas mitään olisi ruvennut ajattelemaan tai - huvittava ajatuskin! - muuttuisi, mutta jonkinlainen hyvyyden kaapu hänellä on nyt ollut päällään. Samoja ärsyttäviä luonteenpiirteitä omaa edelleenkin, mutta joko minä kestän paremmin tai hän ei ole ihan niin ärsyttävä. 

Tavallaan kuitenkin odotan, milloin tämä loppuu. En osaa nauttia siitä, että menee hyvin. Koko ajan taustalla kytee se, että nyt on kerran ero ollut pöydällä, toista kertaa se ei jää siihen pöydälle vaan lähtee eteenpäin. Laittajana voi olla yhtä hyvin Armas kun minäkin, nyt kun hän on tajunnut, että tämä ei välttämättä olekaan niin tukevalla pohjalla, kuin hän ehkä on ajatellut. Kyllähän minä sen tiedän, että hän on avoin uusille suhteille, vaikka asian kieltääkin. Tottakai kieltää, myöntäminenhän olisi hulluutta. Tulevana viikonloppuna on lähdössä luokkakokoukseen - luokan, jossa oli kiusattu, mutta innolla on lähdössä kuitenkin - ja tarkoitus olisi syödä jossain ja sitten lähteä tanssiravintolaan. No, hyvähän se on, jos on itse innoissaan, minua ei saisi vähällä kummalla oman ysiluokkani luokkakokoukseen. Tosin eipä kukaan koskaan kysellytkään, kun sen aika oli. Niin paska luokka, että kukaan ei halua sen kokoontuvan. 

Kesällä lomareissulla osui Armaan kohdalle muuan iloinen vaaleaverikkö, joka myös harrasti valokuvausta, ja olin ihan varma, että sen kanssa Armas alkaa kehitellä jotain, mutta blondi pyysikin myös minua fb-kaverikseen enkä ole huomannut, että mitään yritystä olisi kumpaankaan suuntaan. Positiivinen yllätys. Paitsi että se, etten ole mitään huomannut, ei ole tae mistään. Miten vaikeaa onkaan luottaa toiseen, joka ei ole sen arvoiseksi osoittautunut.