Kas kummaa, kun aloin tätä kirjoittaa, alkoi soittolistalta soimaan sensuroitu versio tästä. Nyt se ei kylläkään riemastuta kuten ensimmäisellä kerralla, kun se tuntui niin raikkaalta ja "uskaliaalta" ja haistattelevalta. 

Armas ei todellakaan ole ajoituksen mestari. Hän halusi minun vievän hänet tänä iltana kaupunkiin kaljotteleen työkaverin kanssa. Itse teki aloitteen, ei häntä edes kutsuttu. En jaksa selittää mikä reaktio minulta pääsi, saatoin ehkä mennä hitusen liian pitkälle... kun Armas oli aiemmin kertonut pelkäävänsä, että teen jotain, kun saan raivarin, niin ehkä pelottelin tahallani häntä hieman liikaakin - pistin ns. överiksi tarkoituksella. Hulluna hän minua varmasti pitää, viimeistään nyt.

Mutta hän on idiootti. Ehkä minun ei kannattaisi odottaakaan mitään muuta. Toisaalta, kun valitin, että joudun katselemaan kaljaakittaavaa miestä koko juhannuksen, niin miksi nyt valitan, kun hän ei halunnutkaan kitata kaljaansa minun kanssani? Mutta olisin mielelläni katsellut kyllä miestä, vaan en kaljan kera. Nyt saan viettää iltaa parhaassa seurassa, eli yksin - jos koiria ei lasketa. 

Silti, oliko viisasta lähteä kaljareissulle juuri, kun on ehdotellut jollekin naiselle viestien vaihtoa? Oliko reilua jättää toinen yksin vasten tahtoaan? No, eihän minun olisi ollut pakko häntä viedä, mutta valitsin kahdesta pahasta pienemmän - toinen vaihtoehto olisi ollut riidellä kännisen kanssa täällä koko ilta ja kuunnella sitä jurnutusta. 

En tiedä, mitä Armas on sille kaverilleen minusta puhunut, saattaisin ehkä löytää jotain viestejä, mutta en halua lukea. Häivyin raivarini aikana taas kävelemään, joten hänellä oli siinä aikaa päivitellä käytöstäni. Mutta minäpä otin koirat vientimatkalle mukaan, että käytän iltakävelyllä siellä samalla, ja kun se Armaan kaveri oli siellä ulkosalla (pussikaljottelemassa!) niin kävin reippaasti käsipäiväämässä ja rupattelemassa. Näytin, että osaan minäkin ihmisten kanssa käyttäytyä, vaikken välttämättä pidäkään niistä. Saattoi hän olla hieman kauhuissaan, kun harpoin sieltä tulemaan, jos oli kuullut minusta totuuksia :) ajatteli ehkä, että nyt se tulee ja nappaa käsilaukulla päähän. Olin jo vähän kauempana kun kaveri sanoi, että toivottavasti ei pilannut meidän juhannusta, ja minä huikkasin että ei mitään, se oli jo pilalla, ja nauroin päälle. Mukavan tuntuinen ihminen, olisin voinut siihen lämpimän ilta-auringon paisteeseen itsekin istahtaa hetkeksi. 

Nyt minulla on tosiaankin olo, että jotain lopullista on tapahtunut. En kestä tätä, kun itkin jo lasten lähtöä reissulleen, kun pelotti, etten näe heitä enää, ja nyt tämä. 

Armaan mielestä minä vaadin liikaa. Minä vaadin häneltä ajatustenlukutaitoa. Hän ei voi tietää. Mutta esimerkiksi sen kauniin orkidean tapauksessa hänellä kyllä oli tieto. En minäkään voi muuta tehdä, kuin kertoa hänelle toiveeni - jos hän ne unohtaa tai ylikävelee, niin ei siinä enää ole kyse siitä, että pitäisi ajatukset lukea. Tai jossain määrin pitäisi kyllä voida vaatia aikuiselta ihmiseltä omaa ymmärrystäkin, kuten että jos ollaan juhannusaattona syömässä pihalla kahdestaan pöydän ääressä, sitä voisi jättää sen puhelimen ja kameran näpläämisen siksi hetkeksi ilman, että siitä täytyy erikseen sanoa kuin lapselle. 

Olettaa, että kun vie minut kerran ajelulle ja kävelylle sorakuopalle, sen pitäisi riittää minulle koko juhannukseksi. Saapa nähdä, milloin palautuu reissultaan vai palautuuko ollenkaan.