Anoppi soitteli perjantaina. En vastannut, kun ensimmäisen kerran soitti... en vain jaksanut jaaritella niistä asioista, joista tiesin hänen kyselevän. Sitäpaitsi hän soittaa aina kävelylenkiltä, ja toisinaan niin tympii kuunnella sitä huohotusta, puhelukin pitkittyy turhaan, kun sanoja tipahtelee hengityksen lomassa ja aina välillä pitää komentaa koiraa ja puhua sen tekemisistä ja vastaantulijoista. Soitti uudelleen myöhemmin, kun olin torkuilla sohvalla, ja vastasin silloin, mutta oli ns. taskupuhelu eikä toisesta päästä kuulunut mitään muuta kuin kahinaa, vaikka haloota huutelin. Soitti kolmannen kerran, kun olin  ulkona ja puhelin sisällä. Ajattelin, että hän haluaa puhua lasten asioista, enkä sitten soittanut takaisin kun lapset olivat paikalla. Kaupassa yksin käydessäni ajattelin soittaa, mutta puhelin olikin jäänyt kotiin. 

Yöllä näin sitten kaksikin eri unta siitä asiasta. Ihan selvästi tuli suuri syyllisyys siitä, kun en vastannut! Ja ylipäätään siitä, kun niin vähän ollaan tekemisissä. Armaskaan ei taida soitella äitinsä kanssa, kun hänkään ei jaksa eikä halua niitä asioita selvittää ja pohdiskella toisaalta ja toisaalta. Armas ei edes kerro perheen asioista juurikaan äidilleen, minä olen näitä lasten ongelmia jutellut, ja anoppi on ollut mielissään siitä, että jaan niitä... mutta hänellä tuntuu olevan kumma kuvitelma, että HÄNEN täytyy ne asiat sitten hoitaa ja selvittää. Viitaten esimerkiksi siihen Hipun äidinkielentehtävään taannoin. Josta siis puhui mummolleen Hippu itse.

Mutta minä olen tyytyväinen eiliseen. Kävimme taas suolla valokuvausreissulla, ja samalla kertaa yritettiin käydä myös toisella suolla. Armas selitti, että on niin hyvä se puhelimen navigaattori, ettei tarvitse kuin laittaa kyseisen suon nimi, niin se tietää. Kuten aiemmin vastaavassa tilanteessa, Armas ei ollut yhtään selvittänyt etukäteen, miten sinne ajetaan ja mitä sieltä löytyy - työkaveri vain oli antanut vinkin, että semmoinen suo on siellä ja hieno paikka. Omat epäilyni oli minulla aiempiin kokemuksiin pohjaten, ja vihjailin hieman, että navigaattori voi joskus käsittää vähän väärinkin, mutta eihän Armas ymmärrä aina edes suoria sanoja, saati vihjailuja. Ja navigaattori toki vei meitä suolle päin, mutta niin uskomattomia kinttupolkuja ja metsäteitä pitkin, että auton pohjaa raapi kivet jo vaarallisen kuuloisesti. Jossain kohtaa oli edessä niin kapea ja hurjan jyrkkä sekä irtokivinen alamäki, että Armaskin totesi että nyt käännytään takaisin. Arveli oikean kohdan olleen siinä hieman aiemmin, mistä lähti ulkoilureittejä kylttien kera, mutta minä en sanonut epäilyjäni julki. En valittanut pätkääkään, olin hyvällä mielellä ja auliisti lähdin mihin vain pyydettiin, enkä väittänyt vastaan, kun Armas esitti asioita, joista en ollut samaa mieltä. Mukava reissu oli, kun asenne onnistui olemaan kohdallaan. 

Kartasta katsoin sitten kotona, ja kerroin Armaalle missä oikeasti oltiin ja missä olisi pitänyt olla. En tiedä, kuunteliko tai välittikö, ja oppiiko ikinä näistä kokemuksista ollenkaan, vai meneekö koko loppuikänsä vain päätäpahkaa, kuvitellen tietävänsä vaikkei ole ottanut selvää. Oikeastaan oli hyvä, etten minäkään ollut ottanut selvää (tarkoitus oli, mutta unohdin), olisi tullut vain inttämistaistelu siitäkin, ja ärtymys kasvanut.

Ihmetyttää sekin, kun siitä tekemästäni työstä ei silloin tullut sitä palkkaa, ja ihminen tarjoutui maksamaan palkkani omasta pussistaan, ja sanoin että en halua hänen joutuvan maksamaan sitä, olenhan lukenut useamminkin kun hän on valitellut kuinka yritys tuottaa tappiota. En kylläkään tuota noin sanonut, en syitä kertonut. Kyllä hänellä rahaa tuntuu olevan käytettävissä rutosti enemmän kuin minulla, mutta periaatteessa minusta tuntuisi ilkeältä ottaa rahaa häneltä... Tuo ihminen ei ole kommentoinut sitä sanallakaan. Keskustelu käytiin siis facebookin yksityisviestien välityksellä, ja minua ihmetyttää se, että ei mitään sanottu siihen. Loukkasinko sitä jotenkin, kun "ei raha kelpaa"? Olis nyt sitten sanonut sen. Tai jos ei loukkaantunut, niin vaikka että "no sepä ystävällistä". En odottanut mitään ylistyksiä ja kiittelyitä, mutta täydellinen mykkyys?! En ymmärrä ihmisiä.