Armaalla oli pikkujoulut tässä taannoin, ja tällä kertaa ei edes kysellyt, mitä mieltä olen, tai miettinyt, menisikö vai ei. Toisinaan on jättänyt väliin, toisinaan käynyt vain syömässä ja tullut itse autolla kotiin. Nyt pyysi kyytiä, ja lupasin - vaikka pitkin hampain, kun taas oli ilmaista viinaa tarjolla. Sovittiin, että tietyn kellonajan yli jos menee, tulee taksilla. Ollaan ennenkin tehty silleen, ja aina on mennyt yli sen kellonajan. Nukun tosi huonosti aina niinä öinä, ja jos päästän päähäni ajatuksia, ei niistä tule loppua. Nyt kieltäydyin ajattelemasta koko asiaa, luin kirjaa sängyssä kauan ja nukuin hyvin - kaksi tuntia. Sitten heräsin yhden maissa, oli pakko ottaa se viimeinen, vuosia vanha nukahtamislääkkeen puolikas, koska tiesin kokemuksesta, että uni ei tule kun pahin väsymys on nukuttu pois. 

Neljän jälkeen könysi kotiin, hoki "mikä reissu!" muttei kertonut enempää. Jouduin siirtymään sohvalle loppuaamuksi, kun viinanlöyhkä oli karmea. 

Mutta en ollut pätkääkään mustasukkainen! En yhtään epäillyt kertomusta illan kulusta ja kaikki oli ihan hyvin. Johtuiko se siitä, että en vain päästänyt niitä ajatuksia "mitä voisi tapahtua" päähäni, vai enkö vain välitä enää? 

Välitän kyllä, ja olen sen verran mustasukkainenkin, että naisenvaistot heräsivät jokin aika sitten, kun Armas puhui että parturiin pitäisi mennä, vaikka minun nähdäkseni siihen ei ollut tarvetta... yleensä antaa kasvaa paljon pidemmäksi välillä ja aina, kun on käynyt tiuhemmin parturissa, on syynä ollut joku nainen. Sitten se parturikäynti kuitenkin jäi ja kun kysyin myöhemmin, niin "ei ollut ehtinyt". Häpeän tekoani, mutta ratsasin Armaan puhelimen, ja yhdistin ajankohdan eräisiin viesteihin, joiden mukaan Armas oli kyydinnyt jotain työkaverinaista, mutta viimeisimmästä kyytitarjouksesta oli kieltäytynyt. Ei sitten tarvinnutkaan näyttää hyvältä. 

Pikkujouluja edeltävä aika oli vähän semmoista kireää Armaan puolelta, äksyili ja oli kylmähkö. Minulla oli olo, että olin "menettänyt yhteyden" häneen. Se on sellainen vaikeasti kuvailtava tunne. Eilen loukkaannuin - toki ihan turhasta, mutta eihän sille voi mitään, jos pahoittaa mielensä, vaikka tietäisikin että se on typerää - siitä, kun Armas jo toistamiseen ajoi minut pois tästä koneelta, kun olin muutaman minuutin ehtinyt istahtaa. En poisajamisesta niinkään, vaan siitä, että hän sanoi "sulla on aikaa istua siinä kun olen töissä". Se kun on edelleenkin minulle hieman arka paikka, ja kuulen tällaiset lausahdukset muodossa "sinä istut päivät pitkät vaan koneella ja minä sentään käyn töissä" vaikkei tietenkään tarkoitus sellainen ollut. Kyllä järki sen sanoo, mutta tunteet sai vallan. Ja syy oli taas minussa, Armas jääräpäisesti oli sitä mieltä, että minä loukkaannuin siksi, kun hän halusi käydä koneella. Vaikka useaan otteeseen sanoin, että se johtui hänen sanoistaan. Ei minulla siinä koneella mitään tärkeää ollut, olisin vain tarkistanut postit, viestit ja vilkaissut onko uutisrintamalla jotain uutta. Kun yritin saada hänet näkemään oman toimintansa, kielsi taas kaiken. Ei kuulemma ajanut minua poiskaan, sanoi vain haluavansa käydä tässä. Sama asia, mutta "ajaa pois" oli väärä sanavalinta. 

Lapsellista kiukkuamista, mutta jotenkin se helpotti oloani. Niin monia asioita olen niellyt ja ohittanut, teki hyvää vähän tuulettaa välillä. Sovinto tehtiin ja sain viimein sen anteeksipyynnönkin.