Kaikenlaista olen elämäni aikana tehnyt "masennuksen ajamana", ajatellen että "kun sen ja sen asian saan kuntoon, olo paranee". Olen tehnyt klassisia juttuja, olen muuttanut, jättänyt paskan työn ja nyt oli erokin jo pöydällä. Pienemmistä jutuista puhumattakaan... mutta ei se mene niin. Ei se siitä kummene. Masennus seuraa perässä menin minne tahansa ja kenen hyvänsä seurassa. Yksin ollessa ei olisi toista tekemässä oloa huonommaksi, mutta toisaalta ei sitten olisi myöskään ketään apuna, kun itse ei jaksa. 

Olen opetellut jakamaan vastuuta, tosin lapset eivät halua jakaa mitään isänsä kanssa. Ei ainakaan näitä henkisiä ongelmiaan. Hippu kävi kolme kertaa koulupsykologilla, kunnes sekin muija kyllästyi tyttöön ja moitti vain laiskaksi. Tyttö tuli itkien pois viimeiseltä kerralta, eikä itkusta meinannut tulla loppua koko päivänä. Ei ainakaan paranna luottamusta julkisen terveydenhoidon psykiatriseen puoleen. En tiedä nyt, mitä enää tekisin - Hippua voi olla todella vaikea enää saada minnekään apua hakemaan, kun erittäin vastahakoisesti ja pitkällisen houkuttelun jälkeen vasta suostui tuonne koulupsykologillekin, ja mikä oli tulos? Tyhjän saa pyytämättäkin, ja pahan mielen. 

En tiedä, mitä sen asian kanssa tekisin. Mistä hakisin Hipulle apua? Vai pitäisikö vain antaa lapsen jäädä kotiin, pakottamatta sitä lukioon? Töitä tuskin on missään tarjollakaan kuusitoistavuotiaalle, ja tuskin Hippu jaksaisi sitäkään. Ensi syksyksihän tytöllä on kyllä suunnitelma, mutta siihen asti pitäisi jotenkin pärjäillä. Meillä on päätetty, että koulussa (tai töissä) on käytävä, kotiin ei jäädä makaamaan (paitsi minä) mutta pitääkö siitä periaatteesta nyt peräytyä? 

Pitikö sen minun psykiatrisen hoitajankin aikataulun mennä juuri nyt sillä lailla, ettei hänenkään pakeilleen pääse ennen kuin monen viikon päästä...