Nyt sitten kokeilen sitä. Koin, että minun oli pakko suostua siihen, että minua painostettiin hyväksymään tämä "hoito" samalla lailla kuin se uusi lääkekin. Vaikka inhoan ja vihaan. Nyt sitten näin lääkärin kirjoittaman B-lausunnon (Kelahan sen haluaa, enkä minä... viivyttää vain sairaspäivärahahakemuksen käsittelyä, kun lähettävät sen ensin minulle!) ja siinä annettiin  ymmärtää, että itse olin pyytänyt päästä sinne! Ei ***tu, oikeesti! Lopetan heti, kun kehtaan. 

On siellä ihan ookoo, mutta en usko, että siitä on minulle mitään hyötyä. Kohdellaan kuin kehitysvammaista. Hyvä kun ei näytetä, miten haarukalla syödään. Opetellaan käsitöitä! Olen tehnyt kuitenkin niitä vähän yhden jos toisenkin sorttista; langalla, pajulla, rautalangalla, risuilla, betonilla sun muilla massoilla... ja nyt minä saan nähdä, kuinka betonia sekoitetaan veteen ja kuinka kiinteäsilmukka virkataan. Mutta katson. Katson ainakin sen kuukauden, mistä oli puhe.

Olen niin helvetin yksin. Henkisesti. Ei ole enää edes äitiä, jolle saattoi aika paljon puhua, vaikka hänkin väheksyi minua minkä kerkisi. No, saahan sitä mennä vaikka metsään puhumaan puulle, mutta jonkinlaisia vastauksiakin olisi kiva saada. Armaani on sooo faaar awaaayy... henkisesti. Ei se tajua, mistä minä puhun, eikä välitä edes miettiä, ei halua tajuta. Ei ehkä edes usko, että on mitään tajuamista. Minussa on vika, minä vain murehdin turhia ja mietin omituisia asioita, joita muut ei muka mieti koskaan. 

Paljon energiaa kuluu siihen, että yrittää olla sellainen, millaisena muut minua pitävät. Armaalle en aina jaksa... en jaksa niellä kaikkea, mistä tekisi mieli sanoa. Suututtaa, kun vain yhdellä on oikeus tehdä mitä huvittaa ja muiden on myötäiltävä. Olkoonkin, että sen yhden tekemiset on enimmäkseen ihan hyviä ja asiallisia, mutta tarvitseeko siitä aina vetää herne nenään, jos sitten jostain asiasta sanoo?

Esimerkki: eilen Armaani kuuli Hipun ääntä sen huoneesta, luuli sen kuuntelevan musiikkia ja luuli tunnistavansakin musiikin (oikeasti Hippu lauloi itse, ja taatusti aivan erilaista musiikkia!) ja alkoi sitten etsiä läppäristä sitä muka-kuulemaansa kappaletta. Innostui hakemaan oikein irtokaiuttimen siihen ja soittelemaan kaikenmoista mielestään niin hyvää ja hauskaa musiikkia (tyyliin Batman ja Ryydman: Nyt loppu sahti) - eikä millään hiljaisella äänellä! Sitten alkoikin soittaa taas niitä samoja kännibiisejä, joita se viikonloppuisin huudattaa, ja sanoin ihan nätisti, että haluaisitko, että tuon kuulokkeet?

Suuttui. Että jos hän on tähän irtokajarinkin tuonut, niin luulenko minä hänen haluavan kuulokkeet. Että ei se kuulosta samalta kuulokkeilla. Sanoin jo ennenkin sanomani asian, että muutkin meillä kuuntelee kuulokkeilla, ettei häiritse toisia, jotka ei kenties halua kuunnella juuri sitä musiikkia. Ja sitten kiukkuiltiin ja mökötettiin. Ja syytettiin minua, että minä olen niin kärttyinen, ettei saa edes musiikkia kuunnella. Ei huomannut, että sitä oltiin kyllä kuunneltu jo jonkin aikaa... Herne meni heti nenään, kun ei saanut tehdä sitä, mitä halusi. Äitinsä ainoa lapsi, jolle muut ihmiset on vain rekvisiittaa. Jos se löytää jonkun naisen, joka on siitä kiinnostunut, niin varmaan lähtee meidän ärsyttävien ihmisten luota, kun emme osaa käyttäytyä niin kuin pitää.

Kuopus kärsii näistä riidoista. Sen takia usein nielenkin hiljaa asioita, mutta kun perusahdistus on jo kova, ei enää paljoa ylimääräistä kestä.