Käytin Tinttiä lääkärillä masennusjutun takia, ja samalla kysyin siitä, kun hänellä on lyhyen ajan sisällä lähinäkö huonontunut. Parissa viikossa tullut vaikeaksi nähdä kirjaa tai puhelinta - se ei silti estä häntä näpläämästä puhelintaan jatkuvasti. Masennusasiassa edetään erikoissairaanhoitoon, silmien osalta kehotti käymään optikolla. 

Vein lapsen kouluun (jo toista kertaa tänään), kävin kaupassa ja ruuat kaappiin laitettuani istahdin sohvalle, totesin että ulkona on kaunis ilma, viimeisiä kauniita ilmoja ennen surkeaa syksyä, ja minua vain masentaa. Armas oli nimittäin vielä kotosalla, hänellä on iltavuoroviikko. Kyselemään minulta, että mikä on. Ja minä vastaamaan kuten aina, että masennus. Ei mikään ja kaikki. Ja kyyneleet valui. 

Sanoin sitten siinä, että toivoisin, että hän sanoisi minulle vaikkapa että "minä voin huolehtia Tintin optikkokäynnin, älä siitä murehdi, asia hoituu kyllä." Ei tainnut edes kuunnella, korvaan tarttui vain viimeinen lause ja alkoi vihaisen kuuloisena kysellä, että "mitä tuo nyt tarkoittaa?! Mikä asia hoituu?" aivan kuin olisin uhkaillut häntä jollain asioiden hoitumisella. Suuttui! Miettikää, minkälaisen ääliön kanssa asun! Se ei edes pyytänyt anteeksi väärinkäsitystä, sitä ettei kuunnellut, eli joko se vain on todella niin ääliö, ettei ymmärtänyt mistä puhun, tai sitten muuten ei ymmärrä normaalia kanssakäymistä. Tosin eihän se muutenkaan pidä tapanaan turhia anteeksi pyydellä. 

Alkoi siinä ihmettelemään sitten optikoita, mutta piti lähteä jo töihin ja minä sen ajan sitten varasin, netitse. Ensi viikolle on turha varata, kun ei tiedä, milloin Tintti palautuu reissultaan, joten se lykkääntyi sitten puolentoista viikon päähän. No toki olisin voinut sen jättää hänen huolekseen, mutta se vähentää murhettani piirun verran, kun tiedän että aika on edes varattuna. Sellaiseen aikaan, että Armas pääsee viemään. 

Ja pointtihan ei ollut siinä, ettenkö voisi sitä nyt hoitaa (kun hänellä on se työ ja hän on töissä ja hän ei ehdi jos hän on töissä) vaan siinä, että vaikka tarjoan mahdollisuutta edes hivenen helpottaa mun elämää, niin sekin vedetään suuttumisen kautta ja niinkuin vaatisin häneltä nyt mahdottomia. Hänhän käy töissä kun taas minä... no, sitä ei ääneen sanottu. Aiemmin kyllä hymähdeltiin, kun valitin sitä, että joudun pyykinpesun ja astianpesukoneen päällelaiton ja lenkilläkin käymisen ajoittamaan niiden lapsenkuljetusreissujen mukaan (meillä ei jätetä koneita päälle kun lähdetään kotoa), eli siinä ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Varmaan mielenterveysihmisetkin olisi tyytyväisiä, pääasiahan on, etten jää vain makaamaan vaan minulla olisi puuhaa. Onhan sitä. Tänäänkin kolme reissua keskuskylälle. Kahdeksaksi, puoli yhdeksitoista ja juuri nyt pitää taas lähteä.