Minkälainen ihminen pyytää perseilyään anteeksi, mutta jatkaa sitä silti? Onko joku luonnehäiriö?

Tulostin erolapun ja laitoin sen tyypin läppärin päälle, missä oli auki kaikki "todisteet", että sai sen silmiinsä heti kun sohvalta sammuksista havahtui. 

On hirveän paha olo. Ajattelin, että lopullinen ratkaisu saisi edes jonkinlaisen kipinän aikaan, että no nyt... mutta ei.

Eikä yhtään helpota siskon reaktio; "justiin toisen siskon kanssa puhuttiin, että teidän ei kyllä kannata erota, kun siinä Armaassa on niin paljon hyviä puolia" ja "juuri tuollaista minunkin elämäni on" - hänellä vain on oma huone, hänen ei tarvitse katsoa pälliä koko ajan siinä ja nukkua sen vieressä, eikä yrittää sen kanssa huolehtia lasten asioista. Kun ei niitä ole. Ja kun Armas "niin hyvin hoiti kaiken kun olit sairaana" - siinä vanhassako minun pitää loppuikäni roikkua? Ja kuitenkin myönsi sen, että kun nainen tekee erehdyksen, niin se oikeuttaa miehen erheet siitä eteenpäin, jokaisen. Se pitää hyväksyä, ja sekin ja sekin, koska sinäkin erehdyit kerran. Siis ei siskon mielestä pidä hyväksyä, vaan miesten.

Olin jo nukkumassa, mutta heräsin miettimään. Ajattelin, että en varmaan kestä kerrostalossa. Koiratkin on aika meluisia, ei taitais kestää naapuritkaan meitä. 

Misantrooppi kerrostaloon? Sekö sitten mielialaa parantaa, kun kuuntelee humalaisten mölyämistä yökaudet?

Tällä hetkellä ainakin tuntuu, että tämä kaikki on nyt mulle liikaa. Ehkä pahinta kuitenkin on se, että mun ihmisarvoni on pudonnut lähelle nollaa (tai kodinkonetta) tässä avioliitossa. Olen elänyt valehtelijan kanssa, mutta näissä kriisikeskusteluissa, joita on käyty, se ei ole kertaakaan edes yrittänyt valehdella, että tykkäisi minusta vielä.