Jopa nyt ahdistaa. Mahtaako isän kuolema iskeä tälleen jälkijunassa? Kun tosiaan tuntuu vain, että ei isä ole mihinkään kuollut, siellä hän kotona häärii entiseen tapaan ja pitäsiköhän soittaa. Kun olimme katsastamassa isän asuntoa, minulla oli tunne, että hän milloin tahansa tulee ovesta sisään ja kysyy äkäisesti, että mitä olemme tekemässä hänen tavaroilleen. 

Se on varmaan luonnollista, ettei asia uppoa tajuntaan. Isä on kuitenkin ollut olemassa "aina". Koko elämäni ajan. Siellä taustalla suurimman osan aikaa, koska erosi äidistä kun olin kymmenen korvilla. Ei koskaan vaatinut mitään, mutta oli kuitenkin olemassa, jos tarvitsin. 

Ja ahdistaa se, ettei ole rauhaa olla ja touhuta täällä kotona. Hipun työsuhde purettiin, kun ei täällä olekaan potentiaalisia asiakkaita tarpeeksi eikä Hippu saanut tarpeeksi kauppoja aikaiseksi, joten täällä pienessä kämpässä pyörii sitten itseni lisäksi kaksi aikuista ihmistä lomailemassa... paitsi että Hippu meni miehelään sunnuntaihin asti. Tintti ei tainnut edes hakea kesätöitä. Nukkuu pitkään joka aamu, joten minä en oikeastaan voi alkaa kolistella täällä ennenkuin hän on herännyt, ja siihen mennessä inspiraatio on jo kadonnut ja olen väsynyt ja menen päiväunille. No koirien kanssa saan sentään lenkkeiltyä. 

Kysyin siskoilta, voinko tulla apuun tyhjentämään ja siivoamaan isän asuntoa. Hehän äidinkin asunnon siivosivat, vaikka minä lähempänä asuin. Toki ovat paljon aikaansaavempia kuin minä. Toisaalta on halu pois täältä ahdistavasta kodista, toisaalta sitten ahdistaa ajatus, että jätän tämän kaiken kotiväen niskoille. Mutta haloo minä, täällä on kaksi aikuista naista ja yksi mies pitämässä kotia pystyssä! Eniten ehkä ahdistun ajatuksesta, että toinen koira kaipaa minua niin, että on hieman hankala kotonaolijoille. Kun on niin kamalaa aiheuttaa vaivaa kenellekään. Voisin ottaa koiran mukaan, mutta sitten pitäisi ottaa toinenkin, koska ovat aina olleet yhdessä, ja toinen koira kaipaisi sitten häiritsevästi siskoaan. Ja kahden koiran kanssa junassa/bussissa matkustaminen on kohtuullisen vaikeaa. Autolla en sinne lähde, ensinnäkin kotonaolijat tarvitsevat sitä ja toisekseen se pitäisi korjauttaa ennen yhtään pidempää reissua. Putkikin putoaa kohta tielle. 

Sairaalassa isän vuoteen äärellä ollessani ajattelin, että isällä on enemmän elämänhalua kuin minulla, jos olisi mahdollista niin ottaisin isän syövän ja menisin hänen sijastaan manan majoille. Muitakin ajatuksia oli, vielä sopimattomampia. Sellaisia mitä tulee, kun katsoo toisen kipua ja kärsimystä, eikä sille voi eikä saa tehdä mitään, että se loppuisi. 

Se ahdistus, mikä tulee aikuisten lasten läsnäolosta lienee jonkinlainen biologiankin sanelema reaktio... siihen kai se perustuu, että aikuiseksi tultuaan lapset muuttavat kotoa pois - ärtyminen molemmin puolin. Ihania ja rakkaita lapsia toki, ja tullaan mainiosti toimeen keskenämme, eikä heillä ole kuulemma mitään kiirettä muuttaa pois, eikä meillä ole kiirettä työntää heitä maailmalle. Mitenkä nyt työttömät opiskelijat edes eläisi maailmassa. En tietenkään ääneen mainitse ahdistuksestani. On sitä ollut vuosien varrella paljonkin, ei se ole sidoksissa vain tähän hetkeen... nyt vain "lapset" ovat niin isoja, että vievät aikuisen ihmisen tilan aikuisen ihmisen tavaroineen, niitä ei voi enää istuttaa sylissä eikä ne viihdy lattialla tai omassa huoneessaan leikkimässä. Ovat ikäänkuin valtaamassa minun elintilaani. Nimenomaan minun, koska mies kyllä huolehtii omasta elintilastaan kyselemättä lupia. Itse olen uhrautuvampaa sorttia. Istun sitten lattialla jos en mahdu sohvalle. (Tähän väliin huomautus, että asuntomme virallinen koko on 48 neliötä.) Mies myös enemmän kyseenalaistaa sen, että täysi-ikäiset ihmiset makaa kotona piereskelemässä eikä tee töitä. Hipun opiskelemalta alalta löytyis kyllä hanttihommia, mutta ne on viikonloppu- ja yötöitä, ja Hippu ei halua semmoisia. Voidaan kysyä, miksi hän ylipäätään alaa opiskelee...