Sanottiin "sanon minä mitä tahansa, niin sinä suutut" tuossa aiemmin, mutta eilen ihmeteltiin, kun olen hiljainen ja apaattinen ja tuijottelen vain ja tuntuu, kuin en kuulisi mitä minulle sanotaan. Mikään ei ole hyvä. Pitäisi olla kiinnostunut. 

Kun en jaksa. Kiinnostus ei tule käskemällä ja piristys komentamalla. Murheelliset ajatukset ei pysy poissa kieltämällä. Olen naimisissa ihmisen kanssa, jolla ei ole minkäänlaista halua edes yrittää piristää maissaolevaa elämänkumppaniaan. "Makaa perkele ravassa, jos kerran et viitsi pystyssä olla." Ei sentään päällä kävele tai potki, mutta ei ylöskään auta. Kun se ei tarvitsisi paljoa. 

Mutta kyllä se itsekseenkin ohi menee. Eikä sitä kenenkään muun harteille saa laittaakaan.