Nyt on taas niin vaikeaa, että tekisi mieli luovuttaa. Äitinä olo, ihmisenä olo, kaikki. Valoa ei näy oikein missään.

Edelliset kattomurheet on tiivistetty sellaiseen lainaan, että vaikka minulla olisikin varaa muuttaa pois täältä vuokrakämppään, en pystyisi sitten maksamaan niitä lainoja. Armaskaan ei pystyisi, saattaisi antaa luottotietojen mennä ja lainojen ajautua minun maksettavakseni. Milläpä maksaisin vuokria tai muuta elämistä, jos velanmaksu söisi suurimman osan eläkkeestä? Olen siis pääsemättömissä tässä. Mutta onpahan katto pään päällä edes. Toistaiseksi. 

Uudemmat murheet tulee Tintistä. Rikkeensä eivät ole vaikutuksiltaan vakavia, mutta symboliarvo on suuri. Minä luotin häneen, luotin vielä vaikka luottamus oli jo petetty, ja teini paskoi ja kusi luottamukseni päälle ja nauroi räkänaurun päälle. Kuvaannollisesti. Luotin siihen, että sääntöjä noudatetaan, mutta hän katsoo oikeudekseen kävellä niiden yli, koska se palvelee hänen päämääriään paremmin. Kotiin ei voi tulla, kun täällä huudetaan. Kuulemma. 

Hän voisi kokeilla hetken elämää, joka olisi oikeasti kamalaa. Asuisi vaikka hetken perheessä, missä kukaan ei kuljettaisi häntä autolla, kun ei jaksa kävellä/pyöräillä kolmea kilometriä tai haluaisi mennä kuvaamaan junan sadan kilometrin päässä. Missä humalaiset tappelisi yökaudet ettei voi nukkua, missä hakataan vaimot ja lapset ja ajetaan ne pakoon, missä ei olisi ruokaa kaapissa vaan pelkkää kaljaa, missä vanhat känniäijät tulisi kähmimään kun yrittäisi nukkua, eikä ikinä olisi puhtaita ehjiä vaatteita päälle puettavaksi, ellei itse niitä pesisi ja korjaisi. Saattaisi pitää pienenä sitä, että huudetaan, kun kymmenennen huomautuksen jälkeenkään niitä likavaatteitaan ei saa vietyä pyykkilaatikkoon. Emme kuulemma ymmärrä häntä. Ehkä emme, ehkä ymmärrämme, mutta hän ei ymmärrä sitä, että oma osuutensa kuuluu jokaisen tehdä ja vastuunsa kantaa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Ja ne seuraukset. 

Toki itsellenikin saattaisi tehdä hyvää kokeilla kamalaa elämää, niin tämä nykyinen ei tuntuisi niin masentavalta. Nukkua vaikka sillan alla muutama viikko.

Valvoin yöllä ja murehdin, ja asia suureni kamalaksi mustaksi seinäksi, joka kaatuu päälle. Olen niin loukkaantunut ja pettynyt, yöllä taannuin varmasti lapsen tasolle loukkaannuksissani, mutta onneksi aamulla oli aikuinen taas vallitsevana. Nolo olen myös, häpeän hyväuskoisuuttani. Minusta tehtiin narri. Kaiken lisäksi, jos ei olisi ollut paria pientä yksityiskohtaa, koko huijausepisodi olisi jäänyt meiltä vanhemmilta pimentoon. Olisi oikeastaan voinut jäädäkin, niin ei tarvitsisi nyt tässä itkeä. Kun nuoret olisivat olleet hieman tarkempia. Ajattelemattomuus kostautui.

Ja olin niin iloinenkin siitä, kun Tintti oli niin iloinen - vähänpä tiesin, mistä iloisuus johtui. Siitä odotettavissaolevasta kivasta, joka huijauksella ja sääntöjen yli kävelemisellä aiottiin saavuttaa. Ikävä juttu, että unohti kameran, joka kuvaa pihaporttia, ja paljastui. Toinen huijaus (joka johtui rangaistuksen pelosta, kun jäi ensimmäisestä kiinni) meni puihin toisesta syystä. Mehän siis Armaan kanssa oltiin poissa kotoa viikonloppu, ja hiiret hyppivät pöydillä kissan poissaollessa. Olen keinoton. Voimaton.