Olen viisissäkymmenissä, ja tunnen vieläkin olevani aivan kesken. Sitä pienenä kuvitteli, että aikuiset ovat jotenkin erilaisia, että sitä jotenkin muuttuu järkeväksi ja aikuismaiseksi tiettyyn ikään mennessä, mutta ei se ainakaan minun kohdallani päde. Yhtä pirun eksyksissä ja pieni ja typerä olen vieläkin, kuin olin neljäkymmentä vuotta sitten. Pitäisi sitä kai jo tähän mennessä olla oppinut antamaan anteeksi omat tyhmyytensä, mutta sieltä ne nousee aina uudelleen, menneisyydestä. Miksi sitä oli niin tyhmä, laiska, ilkeä paska? Ja miksi sellaiseen meinaa vaipua vieläkin? Miksi sitä ON vieläkin sellainen, millainen ei haluaisi olla? Miten paljon olen valehdellutkin elämäni aikana oman etuni vuoksi! Miten olen edes selvinnyt tänne asti, tällainen laiska paska, joka ei viitsinyt mitään tehdä, eikä viitsi vieläkään. Kaikkea on vain kaunistellut ja ikävistä asioista yrittänyt luikerrella pois. 

Nyt kuin yritän muistella, mitä kaikkea, niin en muistakaan. Onkohan niitä oikeasti ollut, vai olenko vain maksimoinut omaa huonouttani ja kurjuuttani... toki äidille tuli etenkin teininä oltua epäreilu. Ja koiralle, mikä nyt tuntuu tosi kamalalta. Äiti nyt oli kasvattanut pahempiakin tapauksia kuin minä, hänelle tuskin oli niin suuri asia, mutta koiralla ei ollut juuri muuta. Vaikka eihän se minun koirani ollut. Kyllä ei pitäisi lasten vastuulle koiria luovuttaa, ennenkuin ovat käyneet kurssin - eikä aikuisillekaan, sen puoleen. 

Anteeksi, äiti. Anteeksi, koira. Anteeksi eksä ja kaikki. Anteeksi siskon poikakaveri, jonka suurennuslasin rikoin ja panin koiran syyksi senkin. Eri koiran... inhottava minä. Kukaan ei tykkäisi minusta pätkääkään, jos oikeasti tietäisi minkälainen olen.

Ja kun vertaa oikeasti pahoihin, olen kukkanen. Kaikki on niin suhteellista. Tänään on vain taas tällainen päivä, kun jäin yksin tänne (koirien kanssa) muiden ollessa muualla. Yksinäisyys on yleensä mukavaa, mutta nyt on huono hetki sille.