Siltä se tuntuu... en kyllä jaksaisikaan mitään kavereita tähän, kun sitten pitäisi olla sosiaalinen ja seurustella. Mutta on ollut jo jonkin aikaa olo, että Armas ei välitä minusta enää. Voi olla, että todellakin on töistään väsynyt - siihenhän hän vetosi eilenkin, kun sanoin, miltä minusta tuntuu. Suuttui tietysti ensin. Kehtaankin tuntea semmoisia, sehän oli kuin suora syytös Armasta kohtaan. Hänen mielestään. 

Miten hän osaakin kääntää kaikki asiat niin kummalliselle mallille? Vaikka tottahan se on; minun tunteeni ovat minun itseni syytä. Eihän kukaan käske minun tuntea sellaisia. Vain positiivisia tunteita on lupa tuntea. Negatiivisten kohdalla ainakin pitäisi pitää ne omana tietonaan. Ja mikä minä ylipäätään olen vaatimaan itselleni keneltäkään lämpimiä tunteita, tällainen surkimus, masentunut raakki?

Muutenkin hän suuttuu niin herkästi kaikesta, lapsillekin. Lähes kaikki, mitä suustaan päästää, on kiukkuisia käskyjä tai "mikä sulla taas on?" "mitä mä nyt oon tehny?" -tyyppisiä äsähdyksiä. Missä on se lempeys, mikä vielä joskus tuossa ihmisessä oli? Sitä ei tule esiin enää muulloin kuin koirille leperrellessä. 

En voi olla miettimättä, onko sillä helmikuisella naisella jotain tekoa tässä. Jostain sieltä ennen lasten hiihtolomaa tämä outo poisvetäytyminen on alkanut. Työhän Armaalla alkoi tuossa paikassa kuitenkin jo viime vuonna, että työpaikan vaihtoon se ei osunut, vaikka "uuden" työn väsyttävyyttä syyttääkin. 

Kirjoitin tuon helmikuun riidan jälkeen Armaalle meilin, jossa kerroin mielipiteeni siitä, mitä järkeä on joka riitaan vetää toistakymmentä vuotta sitten tapahtuneita asioita - huomautin, että hänelläkin kyllä riittää menneisyydessä enemmän tai vähemmän syntejä, joita voisin vedellä esiin, jos näkisin sen hedelmälliseksi tavaksi riidellä. Että jos ne todellakin vainoaa häntä niin kovin, ettei pysty antamaan anteeksi ja unohtamaan, niin olisikohan parempi sitten ottaa ero minusta ja etsiä itselleen sellainen täydellinen puoliso, joka ei ikinä tee mitään väärin. Mutta esitin sen yhteyteen kysymyksen, että luuleeko itse pystyvänsä olemaan yhtä puhtoinen - muuttumaan täydelliseksi. 

Se, mistä se silloinen riita alkoi, eli puhelinnumeron kännissä kärttäminen facebookissa, on asiana pikkujuttu, mutta kun tiedän Armaan historian tekstarihäirikkönä ja sen tavan lähetellä rakkauttavannovia känniviestejä, en usko sen pystyvän asialliseen toimintaan mahdollisesti saadun numeron kanssa. Jo hamasta muinaisuudesta naispuoliset netti- ja muut tuttuni ja kaverini ovat valittaneet Armaan suorastaan ahdistelun merkit täyttävästä vokottelusta ja tekstaripommituksesta, tiedän sen sellaista tehneen myös omille tutuilleen ja jopa palovammaansa hoitaneelle sairaanhoitajalle. Kehuskeli vielä minulle, että uskoo itsellään olevan mahdollisuuksia! Minulle, vihitylle vaimolleen! Ja minun pitäisi vain kiltisti katsoa vierestä ja jos mahdollisuudet toteutuu, vilkuttaa ystävällisesti hyvästiksi. Jos minä tiedän näitä juttuja monta, niin voi vain miettiä, paljonko niitä on tapahtunut minulta salassa. No en mieti. Enkä ota esiin riidellessä. 

Mutta se meili, jonka siis kirjoitin. En saanut mitään vastausta siihen. Ei kirjallista eikä suullista, en edes suoraan kysyessäni. Helvetin turhauttavaa! Ja taas yksi esimerkki siitä, miten vähän tuo äijä mistään välittää.