Huutaa puhuessaan ja puhuu mielellään ruoka suussa. Tyrkyttää meille kaikkea ruokaa, mitä heillä ei syödä, päiväysvanhoista ruuista lähtien. Jaarittelee puhelimessa pitkiä monologejaan eikä ajattele, että toisella voisi olla muutakin tekemistä - ei tohdi sanoa asioitaan suoraan, vaan kiertelee ja kaartelee ja jahkailee. Ajattelee toisista ensimmäiseksi pahaa. (Hippu kun alkoi seurustella Nuppunsa kanssa, paheksui ja kuvitteli, että lapsi on heti raskaana. Kyseli minulta, olenko kertonut lapselleni "kukista ja mehiläisistä"! Kuin olisin yhtä vanhanaikainen ja häveliäs kuin anoppi itse, joka ei pojalleen mitään ehkäisyasioita opettanut!) 

Anoppi ja hänen miehensä hyvin harvoin käyvät meillä, ja kuitenkin odottavat, että lapset teini-ikäisinäkin olisivat aina yhtä välittömiä heitä kohtaan, eivät ymmärrä, että lapset vieraantuvat kun eivät näe kovin usein. Moni isovanhempi haluaa viettää aikaansa lastenlastensa kanssa, mutta nämä odottavat, että lapset tuodaan heille, eivät oma-aloitteisesti järjestä mitään. Ja sitten loukkaantuvat, kun lapset eivät enää isoksi kasvettuaan iloisena ryntää tervehtimään. Tai tuon ikäisiä kai sanotaan yleisesti "nuoriksi". Nuoria ei enää kovin helposti saa mukaan mummolaan, heillä on mielekkäämpää tekemistä kuin huutavan ja tekomairean mummon luo tuleminen.

Kuitenkin olen iloinen, että anoppi on olemassa. Kyllä olen aina valmis häntä auttamaan milloin missäkin, ja joskus miehensä ollessa väkivaltainen on anoppi asunutkin meillä muutaman päivän. Mieheni on ainoa lapsensa ja meille voi aina tulla, jos on hätä. Vaihdamme perennoja ja toisinaan meillä on ihan elähdyttäviä keskusteluita, mutta parempi kuitenkin, että asumme eri puolilla kuntaa... 

Se on hienoa, että anoppi ei paljoa sekaannu meidän elämäämme, mitä nyt kerran on kuvitellut, ettei minulla ole silitysrautaa, kun "kyllä miehen paidat pitäisi olla silitetty". Sanoin siihen, että mies saa opetella silittämään itse, jos haluaa paitansa silitettynä - ei halunnut, eikä opetellut.