Elämä on jotenkin niin pirstaleista, en saa mistään kiinni. Niinkuin olisi tuulettimen ritilässä pitkiä nauhoja, jotka lepattavat paikkaa koko ajan vaihdellen siinä tuulessa. Asiat unohtuu, jos niitä ei pane muistiin puhelimeen, eikä Ihan Kaikkea voi laittaa muistiinkaan. Esimerkiksi sitä, mitä toinen sanoo. 

Koen aika raskaana senkin mitättömän asian, että joudun paljolti huolehtimaan yläasteiän ohittaneen lapseni koulukyydeistä. Olen jotenkin ihan lamaantunut, kun odotan vain, milloin pitää lähteä taas ajamaan koululle. Tuntuu, etten saa mitään tehtyä, kun katselen vain kelloa. En jaksa käydä lenkilläkään ollenkaan samalla lailla kuin kesemmällä. 

Vehnäänkin olen sortunut, ja mahassa huomaa sen. Se vain ei ole minulle hyvästä. Ei edes täysjyväversiona... mutta suklaapäällysteiset digestivekeksit vain on niin hyviä... nyt kun tässä istun, on maha niin turvoksissa, että painaa kylkiluita. Silti söin jo kaksi reilun sentin viipaletta patonkia mätitahnan ja juuston kera. Alkaa tulla tuo jälkiuuniruisleipä korvista ulos. Eilen tein gluteenitonta makaroonilaatikkoa itselleni (muille perheenjäsenille muuta) ja se oli mautonta ja kuivaa. En jaksanut tehdä pullaakaan, vaikka sitä olisi niin mukava aamukahvin kanssa joskus syödä. 

Lasten tilanne huolettaa, Tintille on nyt lääkäri varattuna - hänhän vetäisi 30 pistettä masennustestiin - viikon päästä, ja Hipun olen saanut viimeinkin edes hieman raottamaan panssariaan ja käymään terveydenhoitajalla, joka tahtoisi laittaa hänet koulupsykologille, mutta ei ole vielä saanut selvitettyä, kenelle se asia kuuluu. Kun ei enää ole peruskoulussa ja kun aina tuntuu olevan jotain tekeillä noissa koulun mielenterveyspalveluiden järjestelyissä. Ei taida olla kovin suosittu työpaikka terveydenhoitoalalla. Ylityöllistetty?

No, kohta tulee syysloma, lapset lomailee pohjoisessa omilla tahoillaan kumpikin, ja minä olen miehen kanssa kotona. Armas toki töissä käy. 

Toinen siskoni pyysi minua mukaan, kun menevät poikansa ja toisen siskon kanssa käymään hänen entisellä kotipaikallaan Rovaniemellä, mutta toinen sisko koki asian hankalaksi: ei mahdu kunnolla autoon (5 henkeä viiden hengen autossa on liian ahdasta) kun takaisin tullessa hän on aikeissa tuoda mukanaan erään tätimme - en ymmärrä miksi - vierailulle luokseen, ja jos menee kahdella autolla niin on niin hankalaa sekin, kun joutuu sitten ajamaan koko matkan yksin ja vaikka tarjouduin myös kuskiksi niin silti oli hankalaa. Ja kun syysloma on samaan aikaan meidänkin lapsilla, niin hekin olisivat halunneet mukaan tietysti, ja sitten olisi pitänyt ottaa myös meidän koirat, kun ne eivät ole tottuneet olemaan kokonaisen työpäivän aikaa kahdestaan kotona. Toiselle siskolle se ei ollut ongelma, toiselle oli. Tintti piukutti niin kauan, että sai luvan tulla mukaan, mutta ilmeisesti olivat siskot puhuneet sitten keskenään, kun tämä hankalaksi asian kokenut sisko soitti ja arveli, että voidaan kuitenkin mennä kahdella autolla. 

Me olimme ehtineet kuitenkin sumplia asiat täällä jo toiseen malliin. Vaikka olisihan se ollut mukava käydä vanhoilla kotikonnuilla. En vain välitä niistä tympeistä tädeistä, mutta sisko kai kokee jonkinlaiseksi velvollisuudekseen "ulkoiluttaa" vanhoja, sairaita, alkoholisoituneita ja jälkeenjääneitä sukulaisiaan. Olisi ehkä sitten pitänyt minunkin sukuloida siellä ollessa, eikä se todellakaan kiinnosta. Sisko on sen verran vanhempi että on kai ehtinyt solmia kiinteämpiä suhteita täteihinsä, itsehän olin kuusitoistias kun muutin pois paikkakunnalta, eikä sen ikäiset välitä tädeistä ja enoista. Eikä tädit ja enot tai sedät todellakaan ole koskaan vaivautuneet pitämään minkäänlaisia yhteyksiä, tuskin muistavat minua olevan olemassakaan. Ihmekö tuo sitten, ettei kiinnosta. Mitä siitä, että on jotain sukua? Kun tarkasti ajatellaan, ollaan kaikki sukua enemmän tai vähemmän.