Niin, penäsin siskolta, että muistuttaisi minua niistä Armaan hyvistä puolista. Sanoi vain, että kun sisko2 ei voinut jättää lasta äijänsä hoteisiin vauvanakaan, kun se äijä joi ja sammuikin vaikka lapsi oli siinä. Siis se hyvä puoli oli se, ettei Armas ole yhtä juoppo kuin sisko2n entinen mies! 

Onhan jokaisessa ihmisessä niitä hyviä puolia, ja nyt kun olen laittanut vaakakuppiin hyviä ja huonoja asioita tässä elämässä, niin nipin napin jäämisen puolelle kallistui vaaka, kun lapsetkin ilmaisivat mielipiteensä. Ladoin pöytään mielestäni aika kovat vaatimukset (no niin, pitäähän minun niistäkin toki tuntea huonoa omatuntoa, muutenhan en olisi oma itseni) poismuuttamisen perumiseksi, ja Armas nieli ne lähes mukisematta. Joko hän haluaa minun oikeasti jäävän tai sitten hänellä on joku valttikortti takataskussa, josta minä en tiedä mitään. Ja painotin että toistaiseksi, koska entiseen ei ole paluuta. Olen tiedostanut sen, että en ole moisen kohtelun arvoinen, ja toisaalta että aviopuolisolta ei tule rakkautta ja kumppanuutta. Ja puhumista piru vie jatkan, vaikka se välillä livahtaakin vittuilun puolelle! Jos Armas kuvitteli, että muuton peruuntuminen tarkoitti mukavaan elämään paluuta, oli väärässä. 

Olo ei ole niin paha enää, mutta jo tämä veti jaksamisen niin äärirajoille, että jos olisin siihen muuttoon asti lähtenyt, en varmaan olis pystynyt. Painokin putosi jo tuossa muutamassa päivässä, mutta maha olikin ihan karrella kun join vain kahvia. On varmaan vieläkin. Mutta toki se paino nousi myös heti, kun pahin stressi lieveni. Ja ehkä siksi, kun kaapissa on mustaa makkaraa, joka pitää syödä pois ennenkuin menee pahaksi, ja sain ternimaitoa josta tein juustoa, ja sekin pitää syödä pois, ennenkuin, ja minä olen ainoa meillä, joka niitä syö. 

Armaalla sen sijaan taisi vasta tullakin stressi, kun ei saa pitää yhteyttä siihen naiseensa; ei kuulemma saa nukuttua eikä pysty keskittymään mihinkään. Voi voi, semmoista se epätoivo rakastuneena on. Lähti hakemaan sairaslomaa, luuseri. Taisi tulla vieroitusoireita, kun ei enää saa mesettää sen ihanan naisensa kanssa. Joutuu vain kuunteleen vanhan kantturan piruilua.

En siis edes odota, että mikään muuttuisi ns. paremmaksi (paitsi ne asiat, jotka vaadin) ja tiedostan varsin hyvin, että etenkin piruiluni ryydittämänä etääntyy mieskin entistä enemmän - ehkä se on myös sitä, että haluan itse etäännyttää itseni, jotta irtirepiminen olisi sitten helpompaa, kun se tulee todelliseksi - mutta tämä asumismuoto on kuitenkin tällä hetkellä se järkevin ja vähiten itse kutakin kuormittava. Tässähän ei kuitenkaan ole kyse mistään varsinaisesta kurjuudesta, vaan lähinnä asenneongelmista. Paskiaisen kanssa pärjää, kun ei kuvittele sen olevan muuta kuin paskiainen - tosin lasten läsnäollessa pitää muistaa asiallinen kohtelu, kyse on kuitenkin heidän isästään... ei vittuilua lasten läsnäollessa. Niille täytyy muutenkin vähän jutella, jahka saadaan sopiva kolmenkeskinen tuokio.

Pidän kuitenkin positiivisena sitä, että kertaakaan ei ole tullut tässä sopassa mieleen, että lopettaisin elämäni ja siten pääsisin näppärästi kaikesta paskasta. Ei, vaikka olen tajunnutkin, että voimat ei riitä siihen, mitä haluaisin. Vai haluaisinko? Se, että olen kyennyt näkemään vaihtoehtoja, on kuitenkin hyvä asia. On ollut aikoja, jolloin sellaisten näkeminen on ollut mahdotonta.

Siskon suhtautuminen asiaan oli kyllä yllätys. Sanoi niinkin, että kun se minun sairauteni on kurjistanut perheemme elämää... koin sen syytöksenä, että oikeasti se olenkin minä, joka sairastutan muun perheen omalla sairaudellani. Siihen en usko, vaikka olenkin siskoani pitänyt viisaana ja äidinkorvikehan hän minulle on ollutkin. Mutta ikäänkuin se ainoa ihminen, jonka ajattelin olevan tukenani, olisi minut hylännyt. Luulen, että se oli yksi syy siihen, miksi aloin kokea ylipääsemättömyyden tunnetta. Voimien loppumista alkuunsa, kun ei edes omilta sukulaisilta saa tukea. Arvostan suuresti ihmisiä, jotka ovat pystyneet sen omalla kohdallaan hoitamaan ja kiitän vertaistuesta, ja häpeän itseäni kun en siihen pystynyt rehvakkaasta aloituksestani huolimatta...