Eilen oli psykiatrisen hoitajan aika, ja harmittaa kun hän lähtee eläkkeelle kesällä. Ymmärtää minua varmaan parhaiten näistä ihmisistä, joiden kanssa oon puhunu; sanoo ääneen omia ajatuksiani. Kuten eilen sen, että olen varmasti hyvin yksin parisuhteessani, henkisesti. Ei Armas tyhmä ole (ääliö voi olla olematta tyhmä) mutta hänen maailmansa on varsin rajoittunut. Siihen oman navan ympäristöön. Ei sellaiseen voi edes vaikuttaa, koska se on (ehkä narsistinen?) piirre, jossa ihminen itse ei tajua olevan korjaamista. Hän mielestään toimii kuten oikein on. Akka vaan silti on aina kärttynen jostain syystä. Kumma akka.

Eilen tuli 21 vuotta siitä kun Armaan kanssa tapasimme ensimmäisen kerran, ja hoitaja taas miettimään, mikä saa parit pysymään yhdessä vaikka ne ei voi hyvin. Ainakaan kumpikin. Mutta mitäpä lisäarvoa se minun elämääni toisi, jos olisin yksin. Paria etsivät, likimain samassa elämäntilanteessa olevat naiset ovat kertoneet niin karuja tarinoita miehistä, jota tällaisille on tarjolla, että en edes laskisi pariutumisen varaan. Ainoa tie olisi olla yksin myös fyysisesti.