Näin unta, että aviomieheni kuoli. Ensinalkuun hän ei ollut Armas, vaan serkkuni, enkä ollut asunut edes yhdessä hänen kanssaan, mutta myöhemmin itkin kuitenkin sitä, miten pärjään ilman Armasta. Heräsin itkuuni. Ennen kuin heräsin, kuulin siskoni sanovan tuohon pärjäämisihmettelyyni, että "mene töihin". 

Ahdistava viikonloppu takana. Tällä kertaa sain Armaan innostumaan syömässäkäymisestä, ja lapsetkin oli myötämielisiä, mutta kun ei lähdettykään heti, vaan vasta reilun tunnin kuluttua, suuttui Hippu ja kieltäytyi lähtemästä mukaan. Ja koska ei Hippu lähtenyt, ei halunnut sitten Tinttikään. Hipulla kuulemma oli "muuta tekemistä illalla" joten ei voinut lykätä lähtöä puolellatoista tunnilla - paluu olisikin n. klo 15 sijasta n. klo 16 ja risat. Enimmäkseen hän kuitenkin näytti näpyttelevän viestejä kännykällään silloin, kuten koko viikonlopun... no, teki kyllä ATK:n näyttötyötä tai jotain sen tapaista suurimman osan sunnuntaista, ja luki hieman biologian kokeisiin, mutta ei suostunut kertomaan, mikä se syömässäkäymisen estävä tekeminen oli - luultavasti sitä ei ollutkaan, halusi vain olla känkkäränkkä. Valitti, että me emme ota koskaan ketään muuta huomioon, vaan haluamme tehdä aina vain itsemme mieliksi...! En kai ole kasvattamassa narsistia? Ihminen, joka yleensä aina vaatii juuri oman mielihalunsa toteuttamista, syyttää tuollaisesta minua, joka koen jopa ongelmaksi sen, että aina teen niinkuin muut toivoo enkä niinkuin itse haluaisin. 

Vastaavanlainen toinenkin tapaus oli sitten sunnuntaiaamuna. Jokin varomaton sana sai kimmahduksen aikaan, ja sain kuulla jääväni sen johdosta paitsi asiasta, jota en tiennyt olevani saamassakaan.

Armaskin oli jotenkin känkkis, ja ylenkatsoi puheitani taas vaihteeksi. Tuo alussa mainittu uni tuli varmasti siitä, kun olin ajatellut viime aikoina sitä, että helpompi arki on yhdessä ongelmienkin kanssa kuin yksin.

Joskus, kun olen puuhaillut itselleni menoa kysymättä Armasta seuraksi (koska häntä ei yleensä koskaan kiinnosta, puhumattakaan että hän itse puuhailisi meille aktiviteetteja) on hän sanonut "oltaishan me yhdessäkin voitu". Nyt, kun kysyin häntä seuraksi teatteriin, jonne sain kolme halpaa lippua, oli reaktio taas tuttu "no katsotaan nyt" ja kun painostin, että se on nyt tiedettävä tuletko vai pyydänkö jotakuta muuta, sain vastentahtoisen tuntuisen myöntymisen. Että no jos nyt sitten se lauantai. Onneksi en maininnut, että esitys kestää väliaikoineen kolme tuntia - lähdön hetkellä sen kuuli, kun Tintti kyseli, milloin palataan, ja oli kauhuissaan. Sanoikin, ettei olisi lähtenyt, jos olisi tiennyt, miten kauan kestää. Oli viihtynyt kuitenkin koko sen kolme tuntia. Minä se olin, joka salaa puhelimesta kelloa katsoin...

Eilen en voinut olla kotona kuuntelemassa niitä narinoita ja valokuvista puhumista ja niiden kuvausreissujen aiheuttamasta palelusta, pakenin kaupungille. Tintti oli myös kyllästynyt kun Hippu ei tehnyt hänen kanssaan juttua, minkä oli luvannut, ja meillä oli oikein mukava kirppis- ja kauppareissu. Mitä nyt molemmat hieman inhottiin väenpaljoutta. Parin tunnin irtiotto helpotti kotonaoloa kummasti.