Masennus tuli kuten oli odotettuakin, en tiedä toimiko hormoonilaastarin poisjättö polttoaineena sille mutta viikon tauon jälkeen laitoin nyt kuitenkin uuden laastarin. Siskon luona käytiin viikko sitten, sen tuoma piristys kesti sen viitisen päivää. Ärsyynnyn kaikesta pienestä, kuten esimerkiksi eilen kun keskustelussa oli 3 ihmistä, ja yritin alkaa sanoa jotain niin Armas keskeytti sanomiseni, ja sitten oli että mitähän hänen pitikään sanoa. Että se oli sitten niin tärkeää, että piti minut keskeyttää, vaikka ei edes muistanut mitä oli sanomassa. Vai pitiköhän vain keskeyttää minut ilman asiaa, keskeyttämisen ilosta. 

Samoin eilen kun sytytin kunnollisella lasialustalla olevan kynttilän, ja siirsin sen sanomalehdelle, jonka päällä on kuivumassa hevoskastanjan hedelmänkuoria. Armas tulee siihen tuijottamaan sitä kynttilää MIKSI KYNTTILÄ ON SANOMALEHDEN PÄÄLLÄ ja siirtää sen pöydälle. Sanoin että eihän se kynttilä sytytä pöytääkään, miksi se sytyttäisi sanomalehden altaan, Armas tuiskii että joo laitetaan vaan kynttilät mihin sattuu ei väliä, sanoin että en laita niitä mihin sattuu. 

Aiemmin tällä viikolla Armas meinotteli että olisi etätöissä sekä perjantain että maanantain, kun tiistaina oli sitä ja keskiviikkona tätä ja torstaina Xxx tulee ja pitää olla toimistolla, ja seuraava perjantai taas etä, ja kaksi etäpäivää viikossa saa olla. No varmistin (oli varmaan myös eilen) että oletko nyt maanantain sitten kotona, niin Armas oli että häh, aivan kuin olisin ihan itse omasta päästäni yhtäkkiä keksinyt, että hän olisi muka maanantaina etätöissä. Että miksi niin kuvittelin. Aloin luetella hänen kertomiaan syitä - tiistaina sitä ja keskiviikkona tätä jne. - niin sitten sanoi että Xxx ei tulekaan torstaina. Mutta olihan se mukavaa että sai taas minut tuntemaan itseni typeräksi.

Pieniä asioita, mutta joka kerta ne saa minut hieman välttelevämmäksi, hiljaisemmaksi, masentuneemmaksi. Menin jo puoli kahdeksalta sänkyyn lukemaan, kun nakitin Armaalle koirien iltapissityksen. Niin avuton se on, että jos se lähtee käyttämään koirat kävelyllä, MINUN täytyy laittaa vanhuskoiralle villapaita ja valjaat. Kun hän ei kuulemma osaa. Weaponized incompetense in use. Eikä meinannut kelvata, kun sanoin että esikoinen voi kyllä laittaa jos sinä et osaa. Minun olisi pitänyt. Se on ihan selvä "rankaisu" siitä, että hän joutuu menemään kun ei kehtaa kieltäytyäkään, koska minä hoidan ne kävelyt 90-prosenttisesti. Hän pystyy kyllä koiralle pukemaan villapaidan ja valjaiden sijasta voi aina käyttää pantaa, mutta eihän se käy.

Täytyy yrittää jaksaa. Onneksi ei ollut tänään etäpäivä.

Itkukin on koko ajan ihan tuossa silmien takana ja nenäontelossa valmiina tulemaan. Pidän sitä koiran kuolemasta johtuvana suruna, mutta on siinä nyt jotain muutakin. Sen piikkiin se on helppo pistää. Olen miettinyt sitä taas liikaa, ja jossitellut. Vaikka tiedän että se koiran lähtö ei tuon paremmin olisi voinut mennä. Ehkä sen olisi voinut lopettaa hieman aiemmin, mutta kun ei voinut tietää. Ja parempivointisen koiran lopettaminen olisi kuitenkin tuntunut vielä pahemmalta, jos mahdollista. 

No nyt vasta itkettääkin, kun siitä aloin kirjoittaa. Otan sen nukkulääkkeen ja menen sänkyyn kierimään. Hyvää joulua!

Kuitenkin on välillä tullut ikävä fiilis, että en saa takaisin sitä, minkä itse sijoitan. Tiedän, että se on tyypillinen läheisriippuvaisen ihmisen tyyli, että mennään vaikka solmuun että saadaan toinen pysymään tyytyväisenä. Olen mennyt solmuun asioissa, joilla ei ole minulle kovin suurta merkitystä, ja jotenkin tuntuu että oikein millään ei ole merkitystä. Paitsi muiden hyvinvoinnilla. 

Tätäkin kirjoittaessa olan yli kurkkii se negatiivinen hahmo kuiskimassa, että ei sinun kuulukaan saada mitään, et ole sen arvoinen. Ja että helpompaa on vain mennä muiden aatosten mukana eikä alkaa vängätä omiaan.

On suukkoja, halauksia, verbaalisia rakkauden ja välittämisen tunnustuksia, jälleennäkemisen iloa - mun puolelta. Toissailtana pienessä huppelissa Armas halasi minua oma-aloitteisesti kertoessaan jännittävänsä erästä työasiaa. Se oli oikein merkillepantavaa. 

Eilen Armas oli enemmän kuin pienessä huppelissa, ihan kunnon jurrissa. Istuin keittiössä ja A. soitti olohuoneessa tietokoneelta musiikkia bändiltä, jota tietää minun inhoavan. En halua olla nipottaja ja määräilijä, ja kestän kyllä yhden huonon kipaleen. Tällä kertaa alkoi soida heti perään toinenkin saman bändin kappale, ja kysyin "onko pakko?" *nauroi* "unohditko että olen täällä?". Ei kuulemma unohtanut. "Teetkö sen sitten ihan tahallasi?" *naurua*

Minun täytyy sanoa, että huono musiikki - eritoten tämän yhtyeen - saa minut ärtymään käsittämättömästi, ja oli ehkä jo tässä vaiheessa se kuuluisa v-käyrä nousussa. Loppujen lopuksi sain kuulla olevani "aina vihainen". Vaikka se nyt varmasti oli vain kännisen örinöitä, niin se jotenkin pisti. Se oli niin väärin! Olen yrittänyt olla niin iloinen ja mukava, mutta sitä ei huomioida mitenkään, ja kun sitten jostain sanon vähän vastaan, niin olenkin "aina vihainen". Mutta mistään tällaisesta ei olisi saanut puhua, koska hän toi kukankin. Niin, sen hyasintin minkä pyysin tuomaan kaupasta. Ilmeisesti sen olisi pitänyt suojata häntä niin, että saa laukoa seurauksitta mitä tahansa.

Minulla ei ole ollut edes mitään syytä olla vihainen viime aikoina, vaikka Armas toki juo mutta ei siitä kannata vihainen olla, ei sellainen mitään auta. Kurjistaa vain ilmapiiriä. Sitäpaitsi jos siitä sanoisin, niin kommentti olis "aina sinä kyttäät minun juomistani". Vaikka en välitä siitä enkä laske sen juomisia, mutta jos erehtyisin sanomaan että olet juonut tänä viikonloppuna 32 tölkkiä olutta, olisi kommentti "aina sinä".

Tuntuu, että elän harhassa, joka romahtaa ennemmin tai myöhemmin.

Viime viikolla kyllä söin pullaa, kun sitä oli kahvivieraan jäljiltä. Ja keksit söin pois. Ostin sadan gramman suklaalevyn viikonlopuksi. Kaupassa oli sipsitarjous ja mies halusi ostaa, ja niitä nyt on. Söin eilen liikaa niitä. Enkä käynyt lenkillä, kun oli niin viheliäinen ilma; kylmää, sadetta ja tuulta.

Olen ollut aika masentunut ja ahdistunut viime päivinä. Viikonloppuna oli riitaakin. Se lähti siitä, kun olin - niin - henkisesti ja ruumiillisesti jotenkin aivan poikki, ja Armas ryhtyi katsomaan Voice of Finlandin ensimmäisiä jaksoja Ruutu.fi:stä. Hän on sitä useana vuonna tykännyt katsoa, ja liikuttuu!  Ei siinä mitään, että keski-ikäinen äijä liikuttuu kyyneliin nuorten naisten määkyessä televisiossa, ihan vapaasti. Mutta ei sitä sillä tavalla liikuttanut edes omien lasten syntymä, että sikäli pidän sitä hieman omituisena. Toisaalta itsehän liikutun katsellessani, miten koulutetut eläimet tekee niille opetettuja tai itse oppimiaan hienoja asioita...

No, kyllästyin kuuntelemaan sitä maanista itkunsekaista naurua ja mölinää, kun kovaan ääneen kommentoi minulle toiseen huoneeseen "No nyt on hyvä laulaja! Miksei tuolit käänny?" ja sanoin, että menen vinttiin lukemaan. Hän kysyi "häiritsenkö minä sinua?" ja silloin olisi pitänyt vain sanoa että et, ja mennä. Mutta olin liian ärtynyt jo siinä vaiheessa, ja sanoin että olethan sinä aika maaninen ja mölyät. Ei olisi pitänyt. Huutoa, uhriutumista (laitan sen sitten pois! laitoin jo!) mökötystä ja whatnot. Seuraavana päivänä riideltiin taas. Sunnuntaina keskusteltiin maltillisesti. Jostain ainakin. 

Ilman vastausta jäi muun muassa se kysymys, miksi hän syyllistää minua väärin toimimisesta (jos sanon toisinaan juomisesta) alkoholiongelmassa, kun kerran itsekin on sitä mieltä, että pitäisi vähentää/lopettaa. Minä olen syyllinen, jos en sano mitään, ja vielä syyllisempi jos sanon. Väittää minun kyttäävän hänen juomistaan, mutta loukkaantuu sitten, jos en huomaa että hän on ollut monta päivää juomatta. 

Kerroin myös jälleen siitä, että kun minua masentaa, kaipaisin kovasti kunnon rutistusta ja jotain kannustavaa. Hän ei kuulemma ole sellainen. Ei ilmeisesti edes halua yrittää opetella minun takiani. Rakastaa kuulemma kuitenkin, ja välittää. Mutta ei se välittäminen vaan kovin usein tule minulle asti. 

Sitten on tämä huono itsetunto, joka taustalla koko ajan kertoo minulle, etten olekaan sellaisen arvoinen. En voi vaatia ketään tykkäämään itsestäni, välittämään itsestäni, sanomaan itselleni kauniita sanoja, kysymään minulta mitä minulle oikeasti kuuluu ja kuinka voin. Että pitäisi olla kiitollinen siitä, että on joku, jolle kelpaa, joka on jaksanut rinnalla kulkea kaikesta huolimatta ja elättää minua kun minulla on niin pieni eläke. Olisit onnellinen kun kaikki on hyvin. 

En jaksanut edes Pihabongaukseen laskea lintuja. Olisin toki voinut heittää summittaiset määrät linnuista, joita tässä näkyy, mutta se olisi ollut huijausta. 

Huijauksesta vielä - kävelin päiväkävelyllä kiepin hautausmaalla ja mietin taas, että olisinpa uskovainen niin olisi ehkä tunne, että edes joku rakastaa minuakin. Olisi joku, jolta pyytää voimia ja mielen piristymistä ja luottaa siihen, että se niitä toimittaa paluupostissa. Ja muistelin sitä erästä psykologia, joka kysyi että no mikset ala uskovaiseksi, jolle vastasin että se olisi huijausta. Ketä minä sillä huijaisin? Jumalaako, jota en usko olevan olemassakaan? Muita uskovia? Uskomiseen liittyy niin paljon kaikkea negatiivista (nyt etenkin on transasia paljon tapetilla) että mieluummin pidän tämän oman maailmankatsomukseni hiljaa itselläni. En halua liittyä siihen joukkoon, joka on sokaistu Raamatunjakeilla ja tehty empatiakyvyttömäksi mantraahokevaksi zombielaumaksi. 

Yritän ajatella tulossa olevaa kesää ja Siikarannan reissua. Mitään muuta hyvää en tulevaisuudesta keksi odotettavaksi. Pitäisi pyytää keskusteluapua eikä jauhaa asioita mielessään, mutta sekin tuntuu niin raskaalta, ensinnäkin soitella sinne ja selitellä ja odotella viikkotolkulla että saa ehkä ajan jollekin, joka pitää minua vain kyllästyneenä kotirouvana ja ehdottaa Marttoihin liittymistä, ja toisekseen tämä kulkeminen on täältä hevonperseestä oma hommansa sekin. Kunhan maa sulaa ja pääsee taas pyörällä ja potkulaudalla, niin mietin uudelleen. Tosin siinähän se sulan maan aika menee, kun odottaa sitä ensimmäistä aikaa. Ehkä tämä menee ohi omia aikojaan, kuten yleensä aina on mennyt? Lääkärillä käyntikään ei olisi ehkä pahitteeksi. Mutta en jaksa. 

Ehkä ylihuomiseksi luvattu aurinko piristää, lasten kotiintulo jouluksi, se tieto että päivä pitenee taas.

Tänään sentään pystyin pysäyttämään ahdistuksen, ennenkuin syöksin sen Armaan niskaan, kun tiesin jo että on samanlainen kohtaus kuin aiemmin samassa tilanteessa. Jotenkin se hänen höpöttelynsä, radion syytämät mainoslöpinät, pimeys ympärillä ja se kaikki teki vain sellasen hirveän, kestämättömän hyökyaallon. Rakastan Armasta, mutta usein hänen läsnäolonsa ja se vähäkin puhuminen ärsyttää. Puhumattakaan musiikista, mitä hän soittaa etenkin viikonloppuisin. Usein päivä menee ihan hyvin, mutta ahdistun kun hän tulee kotiin. 

Huomenna on eläinlääkärille aika, kuullaan taas miten sydämen vajaatoiminta on edennyt. Reippaita koirat on kumpikin olleet, vaikka kennelyskä iski kaiken kukkuraksi vielä. 

Väsynyt elämään, vaikka kevät on ihana ja aurinko paistaa.

Armas taitaa olla väsynyt töihinsä ja ehkä minuunkin. Ehdotin hänelle työpaikan vaihtoa, mutta ei. Hänellä lienee siihen syynsä. 

Huomaan, miten hirvittävän riippuvainen olen hänen mielialoistaan ja käyttäytymisestään. Heti oon ihan maissa jos peilaan maisia mielialoja hänestä. 

Miksi sitten on koko ajan niin paha olla? Niin väsynyt, että haluaisi kuolla kun ei jaksa elää. Miksi helppo elämä on henkisesti niin raskasta? Mikään ei tuota iloa, paitsi ehkä koirat ja syöminen ajoittain, pilkahtelevasti. Ja ulkoilu.

Tänäänkin se vain jäi niin lyhyeksi, kun sydänvikainen koira ei halunnut tai jaksanut kävellä. Olisin voinut muuten heittää koirat kotiin ja tehdä itse lisälenkin, mutta muistin että lääkkeet on ottamatta ja lisäksi koiralla ripuli ja sillekin piti antaa lääkettä. 

Pikkuasiat ahdistaa ja raivostuttaa ja kädet alkaa vapista. Itselleni olen vihainen ja raivoissani. 

Armas lupasi pitää tipattoman tammikuun, sekin tuottaa iloa - on jotain kivaa odotettavissa. Tai en tiedä onko se niin kivaakaan, kärttyinen ukko, mutta ainakin "anti-ikävää" kun ei tarvitse katsella juomista. Tiedän, että helmikuussa harmittaa sitten senkin edestä, kun se taas alkaa. 

Sain muuten häneltä joululahjaksi (jo toisena jouluna peräkkäin) pipon - en pidä pipoista enkä juuri käytä niitä, pidän korvaläppiä ja kylmemmillä/tuulisilla talvikeleillä sellasta korville menevää lippahattua. Ei ole sitten 25 vuoden aikana huomannut, etten ole pipoihmisiä. Se aina nousee varsinkin niskasta, luistaa pitkässä tukassa ja kutisee. Olen yrittänyt hänen mielikseen opetella pipoilemaan. 

Aina yritän miellyttää. Puhuin ennen joulua että en halua mitään tarpeettomia lahjoja, minulle riittää se yksi vähän arvokkaampi, mikä jo häneltä sain. No heti oltiin otsa kurtussa syyttävästi että onko hänellä tapana ostella tarpeettomia... en halunnut pahoittaa mieltään ja vastasin jotain ympäripyöreää. Näyttelin toki sujuvasti ilahtunutta, mutta olisi kiva kun lahja olisi mietitty, eikä vain raapaistu kaupan hyllyltä jotain geneeristä pakettiin laitettavaa. 

Niin me eukot ollaan erilaisia; anoppi taas on sellainen, ettei halua lahjaksi mitään käytännöllistä. Itse ilahtuisin kunnon paistinpannusta enemmän kuin korusta. Pannua käytän, koruja juurikaan en. Mutta ostin kyllä nyt itselleni Jeffree Starin huulipunan, vaikka en ole meikkaajatyyppiäkään. Nyt olen laittanut huulipunaa lenkille lähtiessänikin. Ja uuden pipon päähän, vaikkei se sovi millään lailla muuhun vaatetukseen. Vaaleanpunainen ainoreinopipo, kun takit on tummansinistä tai oranssia.

Väsymys on palannut. Eilinen gynekologikäynti toki varmensi, ettei mitään hätää ole, mutta toisaalta sekoitti minun pääni asiasta lääkitys. Suositteli Estringiä, sen lisäksi laittoi reseptille hormoonilaastaria, kahdenlaista fjöösavoidetta ja lisäksi kirjoitti vielä kolmen käsikauppavoiteen/tabletin/geelin/tms. nimen. Pyörryksissä kaikesta höpötyksestä menin apteekkiin selventämään asioita, niitä kaikkia ei edes kuulu käyttää yhtä aikaa, ei rengasta ja laastaria, ei niitä alakautta annosteltavia juttuja. Onneksi oli fiksu farmaseutti.

Olin tosiaan gynen päivän viimeinen asiakas ja vastaanottoajat myöhässä, niin hänellä oli kai tarve päästä minusta eroon nopeasti. Puhuin verenpaineestakin, hänen mielestään se johtuu jostain muusta kuin hormoonilääkityksestä ja suositteli asian tutkimista, sydänfilmiäkin. Suositteli myös jotain kalliita naisen terveystutkimuksia lääkäriasemilla.

Paine olikin taas eilenillalla ihan järkyttävä (176/102) mutta tänäaamuna taas maltillinen. Soitin jo aiemmin siitä terveyskeskukseen - heillä on supistettu toiminta rokotusten vuoksi, joita ei kyllä nyt anneta kun niiden jakelu on keskeytynyt. Mutta supistus ei silti hellitä. Käskivät vain seurailla ja lähettää seuranta omahoitajalle. 

Hirveä uupumus ja voimattomuus. Eilen laitoin pestyt istuintyynynpäälliset takaisin sohvan kahteen tyynyyn, ja siinä meni voimat niin, että oli mentävä pitkäkseen. Sitten tuli rintakipukin, ja sen lisäksi painon tunne rintaan. Olen ajatellut, että toistuvissa rintakivuissa on varmaan kyse Tietzen syndrooman uusiutumisesta ja siitä, että rustot rasittuu kun nukun aina vasemmalla kyljellä, mutta nyt alkoi tuntua että onkohan tämä sitä. Oli erilaista, mutta ei kestämätöntä. Oli ollut tarkoitus lähteä lenkille tyynynvaihdon jälkeen, mutta en uskaltanut ennenkuin kipu hellitti. Voimat palasivat aiemmin. 

Suhtaudun kyllä aika pitkälle huumorilla näihin hypokondrisiin taipumuksiini, mutta eilen ei naurattanut. 

Ehkä tämä tästä. Toisaalta miksi välittää, ei muutkaan välitä. 

Aamulla surin, kun Armas lähti töihin, että tänne minä vain jään taas, masentuneena tuijottamaan ikkunasta harmaata sumuista loskaista maisemaa. Armas yritti kyllä piristää parhaansa mukaan ja kysellä, mikä mättää. No en minä tiedä, edelleenkään. Joo, kevät on ihana ja joutsenetkin tuli, mutta sisälläni on vielä synkkä syksy. Olen yrittänyt tehdä käsitöitä, niistä joskus saa iloa, mutta pienikin vastoinkäyminen niissä saa raivon pintaan. Aina voisi tehdä villasukkia vaikka lahjoitettavaksi, mutta jos tulee kivat sukat, en halua luopua niistä, ja jos tulee rumat sukat, en kehtaa lahjoittaa niitä. Ja alkaminen on vaikeaa. 

Ulkoilu on aina hyvästä, mutta kun en enää jaksa kävelläkään. Voimat lähtee pienestä lenkistä. Vielä ei ole kuitenkaan rasitusrintakipua. Yhtenä päivänä kävelin vajaan 3 kilometrin lenkin, ja siihen meni TUNTI. Pikkuaskelin laahustamalla. Vähän niinkuin painajaisessa, jossa pitäisi liikkua, ehkä jopa juosta, ja jalat ei vain liiku. 

Olen angstisen kuoreni alla tyhjä. Haluaisin ryömiä jonnekin pimeän koloon ja unohtua sinne. Huomasin että noin vuosi sitten, kun viimeksi tänne katsoin, oli aikalailla samat fiilikset.