Miksi syyllistän itseni siitä, että penään selitystä asialle, joka ei mielestäni ole oikein? Ensin olen närkästynyt (suorastaan vihainen, siitä enemmän myöhemmin), sitten alan ymmärtää toista ihmistä liikaa (vaikka se ei taatusti ymmärrä minua) ja sitten alan syyttää itseäni siitä, että olen inhottava, ilkeä, hankala ja vaikka mitä... 

Luulen, että tässäkin on osittain kyse siitä peilin puutteesta. Kukaan ei ole koskaan kertonut minulle, ovatko tunteeni oikeutettuja, joten minun täytyy se itse selvittää. Tai peilini on vääristynyt ja kertoo kaikista ikävistä tunteistani, että ne eivät ole oikeutettuja. Peilissä näytän vittumaiselta ihmiseltä. Ahdistus tulee aina, kun olen suuttunut jostain asiasta ja tehnyt sen selvittämiseksi jotain.

Ja siitä vihaisuudesta: Armas on pari kertaa sanonut, että pelkää minua, kun saan hänen mielestään kauheita raivokohtauksia pikkuasioista. Asiaa täytynee selvittää sopivalla hetkellä lisää, mutta totesin vain siinä tilanteessa eilen, että hänen mielestään pikkuasiat eivät välttämättä ole minulle pikkuasioita. Ja on tästä puhuttu ennenkin - moni pikkuasia kasaantuu ja sitten tulee korsi, joka katkaisee kamelin selän - mutta ei hän muista tällaisia asioita. Olen huomannut monissa minua koskevissa asioissa, että niitä täytyy toistaa, eikä Armas siltikään muista niitä kovin pitkään. 

Puhuin eilen myös siitä hänen välinpitämättömyydestään ja itsekkyydestään - tosin en tainnut uskaltaa mainita sanaa "itsekkyys" - ja heitin esimerkkinä jonkin ajan takaisen päivän, kun kysyin, mitä syötäisiin, ja hän ei keksinyt mitään (oltiin kaupassa) ja sitten automatkalta palatessa päätti ajaa 26 km:n lenkin hakeakseen itselleen noutoruuan eräästä mielestään hyvästä ruokapaikasta. Hieman odotin, että olisi kysynyt minultakin, haluaisinko jotain, mutta ei kysynyt. No, eilen sitten perusteli sen sillä, että en ollut samaa mieltä hänen kanssaan paikan ruuan erinomaisuudesta, ja että joskus keskustellessamme syömäänmenon kohteesta olin sanonut, ettei ko. paikassa ole minulle mitään. No, selitys hyväksytty, mutta kuten niin monesti ennenkin Armas kohdensi koko ongelman tuohon yhteen esimerkkitapaukseen, ja sanomalla "no seuraavalla kerralla kysyn" ajattelee, että ongelma ratkaistu. Välinpitämättömyyttä ei ole enää. Muistutin kyllä, että kyse oli vain esimerkistä, mutta luulenpa, että sillä ei ole mitään väliä.

Muistan tuon keskustelumme sen ruokapaikan laadusta, ja silloin kyse oli ns. ulkona syömisestä, jossa minun mielestäni on jotain merkitystä miljöölläkin. Pariloitu mauton kananpala mauttoman riisin kera kuorrutettuna runsaasti kaikenlaisilla grillimausteilla (sipuli, kurkkusalaatti/suolakurkku, ketsuppi, sinappi, majoneesi) ja nautittuna räkälässä kaljaveikkojen keskellä ei vastaa minun kuvaani mukavasta ulkonasyömisestä, vaikka ruokaa saakin hintaansa nähden paljon. Noutoruoalla ei ole väliä, minkänäköisestä paikasta se haetaan, ja nälkäisenä nyt menee se kananpalakin. Armaan gastronomisen nautinnon huippu (Boronin tai Haney'sin kebab-pizzan jälkeen) on makkaraperunat kaikilla mausteilla. 

Mietin sitäkin, että jos Armas hoitaisi meillä kauppaostokset, niin hän varmasti ostaisi vain sen, mitä itse syö ja juo. 

Ja tämä lapsen koulujuttukin - yksin saan taistella tuulimyllyjä vastaan, toinen vanhempi ei niin paljoa välitä, että olisi aktivoinut edes Wilma-tunnuksensa. Minä se olen, joka kantaaotan niihin asioihin mitenkään. Mutta onko parempi olla se välinpitämätön vanhempi vai se hankala vanhempi? 

Rakastan lapsiani ja miestäni, mutta jos voisin siirtyä ajassa 20 vuotta taaksepäin, pysyttelisin sinkkuna ja lapsettomana. En tajunnut, että lasten kasvattaminen on näin ahdistavaa... toisaalta miten hirvittävän paljon iloa olisi silloin jäänyt pois elämästä... mutta eihän sitä silloin tietäisi, mistä olisi jäänyt paitsi, eikä tietäisi myöskään sitä, miltä kaikelta paskalta olisi säästynyt. 

Täysin hedelmätöntä pähkäilyä tuollainen olisi ja olisi. Masennus paheni miehen ja lasten myötä, ja näillä piru vie mennään hamaan loppuun asti.